"Block! Ottakaamme Block mukaan", huusi Karel, mutta häntä ei kuullut kukaan ja muut tempasivat hänet seuraansa.
Tuokiossa pakeni koko joukko vallinharjalle, sotamiehet perässä. Useimmat hyppäsivät arvelematta tuon vaarallisen harppauksen ja tulivat eheinä alas. Kaksi hidastelijaa joutui paikalla sotamiesten käsiin ja heidät hakattiin maahan. Mudan läpi kahlattiin, metsään paettiin. Siihen ei mennyt kuin silmänräpäys. Pyssyn kuulat vinkuivat heidän perässään. Portti aukeni ja viisikymmentä miestä töytäsi ulos ajamaan heitä takaa; mutta kun he hajosivat joka suunnalle, ei ainoatakaan saatu kiinni.
Puolen tuntia juostuaan seisahtuivat Galama ja Treslong, jotka olivat pysyneet yhdessä, erääseen metsän osaan, joka oli kaukana Rookerystä. He laskeutuivat maahan pensaitten alle ja odottivat. Vasta täällä he selvästi käsittivät tapahtuman seuraukset. Kreivi oli auttamattomasti hukassa, vaikka hänen olisikin onnistunut paeta Broodhuysistä. Siitä ei enää puhumistakaan, että hän pääsisi vartiain ohitse.
"Kukahan lie pettänyt meidät?" sanoi Treslong. "Pelkään pahoin, että se on Block, teidän uusi tuttavanne. Ellei hän itse olisi kaatunut, olisin varma siitä. Olisi hyvä tietää, montako meistä on kaatunut."
"Minä en epäile Blockia", sanoi Galama. "Hän on luullakseni uskollisin meistä kaikista. Teidän täytyy myöntää, että se oli rohkea yritys, ihmeellistä vain, ettei meitä surmattu kaikkia."
"Voi", sanoi Treslong kolkosti, "Brüssel ei ole koskaan tuottanut minulle onnea. Minä jätän huomenna koko seudun. Lähtekäämme Ixellesiin ja heittäkäämme kreivit kohtalonsa huomaan. Jumala armahtakoon heitä!"
He nousivat ja kulkivat Ixellesiin päin, jossa Treslongin hevosta oli säilytetty. Ja kun he kääntyivät selin kaupunkiin, heitti Galama viimeisen silmäyksen sinnepäin, ja lausui itkun tukahuttamalla äänellä: "Hyvästi, päättömät kreivit!"
X
Kiinni!
Samassa huoneessa Broodhuysissä, jossa jo olemme nähneet Galaman ja Agnesin kohtauksen, istui viimemainittu yksinään, kelmeänä, surullisena ja miettivänä. Kauniiksi koristettu lamppu levitti valoansa kammioon. Agnesin rinnassa näyttivät tunteet taistelevan yhtä vastakkaisina toisilleen kuin valkeus ja pimeys. Hän huokasi tuon tuostakin raskaasti; välistä liikkuivat hänen huulensa kuin rukouksessa, samalla kun hän nosti kosteat, kirkkaat silmänsä taivasta kohti anovalla katseella. Rukin pyörä, joka usein iloisella hyrinällään elähytti huoneen hiljaisuutta, oli nyt vaiti ja näytti melkein siltä, kuin tuolla pienellä koneella ei enää olisi ollut muuta työtä kuin silmien huvittaminen kulta- ja norsunluu-koristeillaan.