Paikalle oli kokoontunut noin kahdeksantoista miestä, kaikki puettuina niinkuin Galama ja Block. Galama astui heidän keskelleen.
"Meidän sijamme on puitten alla ja takana", sanoi hän. "Block ja minä seisomme kumpikin oman tammen takana ja ammumme ensi laukauksen. Mutta pysykää piilossa, kunnes kuulette minun huutavan, sillä loppujen lopuksi tämä voi olla pelkkää petosta. Muistakaa ensin tappaa hevoset ja sitten ampua miehet, jos niin tarvitaan, mutta älkää suotta surmatko ketään. Kävi tämä seikka kuinka kävikin, tulee meistä ero ikipäiviksi. Onko kukaan teistä huomannut väijyviä vihollisia?"
Kaikki vastasivat kieltävästi, mutta muutamat arvelivat, että vaunujen suojelusväki näytti liian vahvalta.
"Hyvä", sanoi Block, "sitä suurempi kunnia meille. Kas, tuolla he tulevatkin."
Rattaiden ratinaa kuului vähän matkan päästä ja silmänräpäyksessä katosi joka ainoa Kerjäläinen tieltä. Pyörien kolina kävi yhä kovemmaksi. Vihdoin ilmestyi tien mutkasta vaunut, neljä hiljalleen juoksevaa hevosta edessä ja neljä rakuunaa vieressä; näitä seurasi heti toiset, sekä yhtä monta hevosta ja rakuunaa. Kaksi rakuunaa päätti matkueen. Joka toisen hevosen seljässä istui ajaja ja ruoskien sekä kannusten avulla lähestyivät molemmat vaunut vitkalleen tammi-paria. Toiset vaunut olivat jo puoleksi päässeet puitten portista, kun taisteluhuuto kajahti. Kaksi tarkkaa laukausta kaatoi ensimäisen hevosparin. Kauhea riemuhuuto kajahti ilmoille ja heti nousi ankara sekamelska. Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin pistoolien paukkinaa, miekkain kalsketta, taistelevain huutoa ja haavoitettujen voihkinaa, eikä näkynyt muuta kuin savua ja pölyä.
Äkkiä remahti toinen riemuhuuto. Hannun pää ilmestyi toisten vaunujen akkunasta ja hän tervehti ystäviään. Rakuunat sukaisivat pakoon. Kymmenestä pääsi vain neljä hevosella matkoihinsa, kolme pakeni jalkaisin; muut makasivat kuolleina tai haavoitettuina maassa.
Kerjäläiset olivat tarkoin totelleet käskyä ja ensin tähdänneet hevosia. Ne makasivatkin melkein kaikki kuolleina tai haavoitettuina.
Nyt alkoi hurja ryöstäminen. Mistään välittämättä Kerjäläiset syöksivät kaatuneitten kimppuun, joista kaksi kolme kuului heidän omaan joukkoonsa, kaivoivat taskut putipuhtaiksi ja leikkasivat pois mitä ei muuten saatu irti. Kaikki kelpasi heille.
Galama oli sillä välin rientänyt ensimäisten vaunujen luo, joissa hän keksi Agnesin. Tämä oli sillä aikaa kuin taistelu riehui hänen ympärillään, noussut istuimeltaan ja laskeutunut polvilleen vaunujen pohjalle, osaksi väistääkseen kuulia, osaksi rukoillakseen Kerjäläisten puolesta, sillä hän oli jo eroittanut Karelin äänen.
"Agnes! Agnes! Katso tänne! Minä se olen, Karel!" huusi hän innokkaasti, katsoen aukosta vaunuihin, sillä akkunaksi ei tuota henkireikää käynyt sanominen.