Agnes nosti silmänsä ja hypähti Galaman nähtyään seisoalle.
"Avaa vaunut", huusi hän iloisesti ja painoi sisäpuolelta ovea.
Mutta tässä kohtasi heitä arvaamaton este.
Jokainen, joka kerran on käynyt jossakin muinaiskalukokoelmassa, on epäilemättä huomannut nuo raskaat, puisevat laatikot, joita näihin aikoihin käytettiin matkavaunuiksi. Nämä olivat neljän istuttavat vaunut, ylhäältä väljemmät kuin alhaalta. Etupuolella ja kummassakin sivuseinässä oli niin iso aukko, että pää juuri mahtui siitä. Puu-ainetta oli vaunuissa vahvalta ja ovi lukittiin niin kuin nykyajan rautatievaunuissa, siten että sisälläolija ei omin voimin päässyt ulos, vaikka henki olisi ollut vaarassa.
Galama nyki ja veti, huusipa vielä muitakin avuksi. Ovea taottiin ja mäntättiin miekoilla ja pistoolinperillä, mutta turhaan. Se pysyi lukossa. Blockin huulilla, joka oli puuhaavinaan yhtä uutterasti kuin muutkin, väikkyi hieno hymy. Tällä välin oli ystävämme Hannu samassa pinteessä. Koska hänen kätensä ja jalkansa olivat siteissä, huusi hän eräälle läheiselle Kerjäläiselle, että tämä leikkaisi hänen siteensä poikki. Se tapahtuikin ja Hannu yritti nyt itse survaista ovea auki, mutta se ei järkähtänytkään; toinen yritys ei onnistunut paremmin.
"Kuinka!" huusi hän, "täytyykö minun jäädä vangiksi tähän viheliäiseen laatikkoon, kun jo olen päässyt näin pitkälle?"
Hän nousi istuimelle ja ponnisti selkäänsä vasten vaunujen kattoa.
Hän ahdisti linnaa sen heikommalta puolelta. Katto rotkahti rikki ja
Hannu pääsi ulos. Hän riensi heti niitten vaunujen luo, joihin Agnes
oli salvattu.
"Hevosväkeä tulee", huusi hän, "Herran tähden kiirehtikää! Kenellä on ladattu pistooli?"
Hänelle tarjottiin kolmea neljää. Hän otti yhden, käänti sen suun vastahakoiseen lukkoon päin ja huusi Agnesille:
"Varokaa, neiti Agnes. Nojaukaa niin paljo kuin voitte taapäin." Sitten hän laukaisi. "Hannu se poika on, joka huonot lukot korjaa", huusi hän riemuiten, kun kuula, joka painoi melkein luodin, löi lukon murskaksi.