— En, en ole. Teidän niskanne vain…
— Niin, teidän silmänne vain…
— Mutta tuohan on kummallisen kamalaa!
Vieras kääntyi ympärinsä.
— Tiedättekö kuka minä olen? — kysyi hän, ja hänen silmässään välähti jotain terävää, epäluuloista.
— Te ette saata olla kukaan muu kuin uusi tohtori.
— Miks'ette sano minua tervetulleeksi?
— Siks'että pidin niin paljon vanhasta tohtori vainajasta. Tuskin jaksan sietää sitä ajatusta, että hänen sijassaan on nyt toinen.
— Mieleni on paha, että juuri minä ilman syytäni olen tullut siihen.
Inga Heine myhäili hilpeästi. — Mutta ettekö te joka tapauksessa käsitä, — puhui hän, — että kun vuosikausia on käynyt talossa ja pitänyt sen asujamista, niin täytyy tottua näkemään sitä toisten hallussa? Ja minä pidin niin paljon heistä kummastakin, noista vanhoista, jotka kuolivat pian toistensa jälkeen. Sanon kuin sanonkin teille, että vanhukset ja koirat — siinä jotain, johon olen kiintynyt.