Inga naurahti; se oli lyhyt, raikas naurahdus.
— Ette te minua ole milloinkaan nähnyt, — virkkoi hän, — luultava siis, ettette ole minun silmiänikään nähnyt.
Omituinen ilme elähti vieraan kasvoilla.
— Kukapa tietää? — sanoi hän. Samassa hän huomasi tytön äkillisen katseen ja liitti sitten, merkitsevällä kädenviittauksella osoittaen päätänsä: — Ei, kyllä täällä on kaikki kunnossa.
Inga Heine pysähtyi kiinnittämään pari vuokkoa hattuunsa ja päästi vieraan astumaan edeltä metsäpolkua.
— On tämä omituinen tapa tutustua, — sanoi Inga, mutta kun hänen silmänsä samassa sattuivat vieraan leveään selkään ja tummatukkaiseen, vähän kallella olevaan päähän, iski hänenkin mieleensä: Kyllä hänkin on nähnyt tuon miehen ennen…! Se oli tuttu hänelle, tuo olento, mutta mistä, sitä Inga ei tiennyt, eikä hän siitä sittemminkään koskaan päässyt selville.
— Uskotteko te entis-olemaa? — kysyi Inga äkisti. Hänen oli aina tapa puhua kiertelemättä. Toinen myhähti.
— Minä tiedän miksi te tuota kysytte.
— Miksikä?
— Siksi, että tekin luulette nähneenne minut ennen.