— En maar, — vastasi Inga, puoliksi suutuksissaan ja hieman hämillänsä. — Se oli vallattomuutta. Minä unohdin, etten enää ole lapsi. Tällainen ilma se panee pään pyörälle.
Toinen katseli melkein kateisin silmin tytön vereviä kasvoja. Häneltä pääsi vähäinen huokaus, ja ikäänkuin muuta miettien hän virkkoi:
— Sievä on ilma tänään.
— Sieväkö? Se on ihana! Hurmaava se on! Tällainen ilma se saa ihmisen seisomaan päälaellaan pelkästä riemusta.
— Siihen suuntaan se näkyy teihin vaikuttaneenkin, — virkkoi vieras myhähtäen.
Tyttö rupesi nauramaan jälleen, ja toinen katseli katselemistaan häntä. Vihdoin hän tunsi katseensa käyvän tuijottavaksi, mutta ei voinut kumminkaan kääntää silmiään muuanne.
— Miksikä te tuolla tavalla katselette minua? — kysäisi Inga Heine, maltittomasti heilauttaen päätään.
— Suokaa anteeksi! — sanoi vieras. — Minä katselin teidän silmiänne.
— Niissäkö sitten mitä merkillistä?
— Niissä juuri. Tuntuu kuin ne olisivat tutut. Olen varmaankin nähnyt ne jossakin.