Ja sukkapuikot ne kilahtelivat vastakkain entistä hiukan kiivaammin, niinkin kiivaasti, että Inga vaikeni, mutta, arveli hän, mummo ei ole sittenkään saanut minun mielipiteitäni kumotuiksi.
* * * * *
Oli kevät! Iloisesti porisi puroissa lumivesi alas mäkiä, hyppelehtien kiviaitain kupeille tai pysyen alallaan kuopissa. Kiuru oli viipynyt tavattoman kauan tänä vuonna, ja lunta oli ollut maassa hamaan huhtikuun alkuun saakka, mutta nyt olikin kevät tullut yhtenä ainoana päivänä. Kova oli suoja, päivä paistoi, ja korkeana kaartui taivas. Tuuli huhuili hiljaa halki ilman, ja aurinko se lämmitti ja lämmitti niin, että tipahteli puitten lehvät; se sulatti lunta katoilta, se suuteli näkyviin lumiorvokkeja ojanvarsilla ja lämmitti metsänpohjaa, niin että esikot ja vuokot tuhansittain teriänsä kohottelivat.
Varpuset sirkuttivat, leivot livertelivät, ja katon räystäällä ilmoitti kottarainen saapuneensa. Inga ei malttanut enää istua asemillaan. Hän pani pehmeän huopahatun päähänsä, heitti haljakan hartioilleen, vihelsi luokseen koiransa, pienen käyräkoipisen mäyräkoiran, ja astui kedon poikki metsikköön, joka oli kartanon alueella ja kokonaan kietoi verhoonsa jotenkin korkean mäenrinteen. Hän kokosi hameensa ja läksi kissana kiitämään ojien ja aitain yli mäelle, kunnes ennätti viheriäiselle nurmikolle metsässä. Siellä hän istahti tuulenkaadon rungolle ja lauloi ja vihelteli niin äänekkäästi kuin osasi, ja keväinen ilo se loisti hänen raikkailla, nuorilla kasvoillaan.
Mäyräkoira istui hänen edessänsä ja haukkua luskutteli minkä suinkin jaksoi. Oli se koko konsertti, joka kuului aina tuonne metsän toiseen laitaan, missä vanha talonpoika parhaillaan peltoansa kynti. Hän taukosi työstään ja kuunteli, pää hiukan kallellaan.
— Ylioppilasmamsseli se siellä kai tuolla lailla. — Niin hän virkkoi myhähtäen ja kävi jälleen ripeästi työhön käsin.
Mutta "ylioppilasmamsseli" oli kavahtanut pystyyn ja seisoi nyt katsellen alas viettävää rinnettä, silmäillen sen hienoa sammalta, pehmoista, kähäräistä, kostean kimaltelevaa, niin vaaleanvihreätä ja keväisen nuorta. Hän ei malttanut olla olematta lapsi jälleen. Hän laskeusi maahan pitkin pituuttansa ja läksi vierimään nurmikkoa alas, koira haukkuen perässä. Tuo mieliteko oli tullut häneen niin äkkiä, ja se oli pantu toimeen niin välittömästi, ettei hän ennättänyt punnita eikä harkita mitään, kun jo oli tullut mäen alle juuri samassa kuin muuan mies-olento astui ohitse metsäpolkua.
Tyttö jäi hetkeksi istumaan nurmelle ja nauroi, nauroi niin, että kyynelet vierivät pitkin poskia, nauroi niin, että tuon toisenkin täytyi nauraa. Näytti kuin ei vieras olisi milloinkaan vielä kuullut moista, ihan sydämen pohjasta tulevaa naurua. Sitten Inga Heine hyppäsi seisovilleen ja alkoi palavissaan ja hengästyneenä puistella sammalia vaatteistansa.
— Oli minua vain koko houkka! — virkkoi hän nauraen nauramistaan.
Toinen kysyi kohteliaasti, eikö hän ollut loukannut itseänsä.