— Kova onni kuitenkin, ettemme me, vaimoni ja minä, ole vanhoja.
— Onko teidän rouvanne herttainen? Onhan tietysti?
Tohtori kääntyi pois.
— Sopiihan tulla ja päättää itse, — vastasi hän jyrkänlaisesti.
— Kiitos! Niinpä teenkin. Mutta miks'ette te kysy kuka minä olen? — Hän katseli hiukan udellen tohtoriin.
— Turha kysyä. Te olette tietysti "ylioppilasmamsseli".
— Miksikä niin tietysti? Saattaisinhan minä olla ken muu toinen hyvänsä.
— Ette.
Tohtori pysähtyi ja katsahti häneen.
Tuo olento hänen edessään oli pieni ja hento, mutta liikkeet olivat karakteristisia; hän oli niitä, jotka painuvat mieleen. Silmät suuret, älykkäät, katse etelämaisesti hehkuva. Musta, lyhyt tukka löi kiehkuroita niskassa ja ohimoilla; tärkätty taivekaulus osoitti, kuinka vapaasti pää istui kaulassa, suu suuri ja lauseva; huulet verevät; nenä oli tehnyt pienen, soman yrityksen käydä kaarevaksi, mutta väsähtynyt puolitiessä ja päättynyt pieneen keikaukseen ylöspäin.