Tämä pieni, perää-antamaton nenä voimakkaine, rohkeamielisine piirteineen, se se loi ilmeen koko kasvoihin. — Tämä nenä se oli ollut valtioneuvoksettarelle alituisen huolen aiheena. Ingan kasvaessa kuusivuotiaaksi asti oli mummo yhä luullut, että sen saa hyvällä ja huolellisella hoidolla taipumaan hienoon, aristokraattiseen muotoon, jommoiseksi se alkuaan oli ilmeisesti luotukin, ja hän teki mitä suinkin voi, saadakseen sen siihen oikeaan kuosiin. Hämärissä, Ingan istuessa hänen jalkainsa juuressa, mummo aina uupumatta hieroskeli peukalon ja etusormen hyppysillä nenää alaskäsin ja nenänpäähän päästyänsä teki tarmokkaan nykäyksen alaspäin. Ja se merkitsi niin paljon kuin: "Vai et sinä tottele?" Mutta perää-antamaton nenä se tahtoi kulkea omia teitänsä, ja niin täytyi kuin täytyikin luopua kaikista pelastamisen yrityksistä. Valtioneuvoksetar huokasi aina vieläkin, katsellessaan sitä ja muistellessaan tappionsa häpeätä.
— Se hyvä siitä nyt kumminkin on, — lohdutteli hän itseänsä, — ettei siitä ensinkään huomaa tytön juutalaista alkuperää.
Tohtori lienee ajatellut samaa, sillä hän virkkoi äkkiä:
— On se sentään omituista, että te olette Heinejä.
— Kuinka niin?
— Teidän ulkomuodostanne päättäen.
— Vai niin; te tarkoitatte juutalaisverta. Teidän mielestänne minulla on nenä kaikkea muuta kuin juutalainen?
Tohtori naurahti: — Mutta olettehan kumminkin…
— Sukuja runoilija Heinen kanssa, — keskeytti Inga äkkiä. — Niinhän? Sitähän te aioitte sanoa? Antaa kuulua vaan. Minä olen tottunut siihen. Samoja kysymyksiä sain kuulla jo silloin kun tuskin vielä osasin puhuakaan. Niin, niin, meidän esi-esi-esi-vanhemmat olivat juuri niitä. Sitä paitsi on minulla kotona sukutaulukin.
— En ole rahtustakaan sukutaulujen harrastaja, eikä ollut lainkaan aikomukseni tiedustella teiltä Heinejä.