Niin, siinä hän istuu. Ja hän istui istumistaan. Joka kerta kun poika vilkaisi häneen pienillä, unisilla silmillään, hän nyökäytti päätään, tyynesti myhähtäen, ikäänkuin olisi puhunut: "Ole rauhassa. Täällä minä olen sinun luonasi."
Ja Kai nukkui, tuntien jotain, mitä hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut… Hänessä oli hämärä haave jostain rauhaisasta ja mieluisasta… Siinä oli tyyntä ja levollista oloa… onnellista, lapsellista luottamusta… sanomatonta turvallisuuden tunnelmaa…
* * * * *
Tohtorin pienessä puistossa astuskeli Kai muutama päivä sen perästä monta kertaa nurmikon ympäri, kädet selän takana, syvissä ajatuksissa. Hattu oli tavallisuuden mukaan niskassa, mutta siniset silmät, joissa oli niin pitkät, mustat ripset, katselivat mietiskellen maahan.
Hänelle oli viime päivinä tapahtunut jotain, jonka hänen pienet aivonsa kyllä olivat vastaanottaneet, mutta eivät osanneet saada selville.
Sinä päivänä, jolloin hän oli ollut vedessä Fenrisin kanssa ja sitten käynyt Kala-Lassin mökissä, oli äiti ollut niin hyvä hänelle, että pieni sydän vieläkin ilosta hyppelehti hänen muistellessaan sitä. Äiti oli kotimatkalla ollut hevosillakin hänen kanssaan! Ja illalla sitten ei äiti, häntä levolle pannessaan, tyytynytkään siihen, että huolellisesti kääri peitteet hänen ympärilleen ja suuteli häntä, hyvää yötä toivottaen, vaan jäi istumaan vuoteen laidalle, kunnes hän oli nukkunut.
Seuraavana aamuna hän oli herännyt niin iloisena, ja silloin oli äiti taas istunut hänen vuoteensa vieressä, mutta hän oli nähnyt äidin itkeneen, eikä tiennyt miksi. Hän ei uskaltanut kysyä, sillä äiti suuttui aina, kun poika näki hänen itkevän. Siksipä hän kätki päänsä pieluksiin eikä tahtonut nähdä sitä ensinkään. Mutta tänä aamuna ei äiti suuttunutkaan, päinvastoin suuteli häntä monta kertaa ja leikki hänen kanssaan, pukiessaan häntä. Pojasta tuntui, ettei hän enää ensinkään pelkäile äitiä.
Ihan päivänpaisteisessa mielialassa hän käyskenteli sitten pihalla, syötti kananpoikia, ajoi ankat lampeen ja juoksenteli kilpaa Fenrisin kanssa, heittäen senkin seitsemän mukkia ja kuperkeikkaa.
Mutta kun hän myöhemmin aamiaispöydässä haasteli eilisistä seikkailuistaan, oli isä ääneti, ei edes katsahtanutkaan häneen, sanoihan vain, että pöydässä pitää istua siivolla. Isä oli viime aikoina yleensäkin käynyt niin kummalliseksi; hän oli ihan toisenlainen kuin ennen: ei isä enää milloinkaan nostanut häntä selkäänsä eikä ollut hevosilla hänen kanssaan, ja milloin Kai koputti isän oveen, kuului sieltä aina: "Isällä ei ole aikaa nyt."
Kai huokasi syvään, sydämensä pohjasta. Hän toivoi niin hartaasti, että isällä taas olisi aikaa.