Mutta sitten tapahtui se kaikkein kummallisin asia. Eilen, hänen istuessaan päivällispöydässä isän ja äidin välissä, kuten ennenkin, olivat isä ja äiti olleet ihan ääneti, ja kun ei Kai millään tavoin saanut isäänsä myhähtämäänkään, oli hän ajatellut: "Äiti on varmaankin ollut hyvin paha isälle, koskapa isä näyttää noin tuikealta." Ja muistaessaan, kuinka hänelle itselleen aina annettiin anteeksi, kun vain pyysi, virkkoi hän yht'äkkiä, rohkaisevasti katsellen heitä kumpaakin vuorotellen: "Kyllä äiti mielellään pyytää anteeksi." Silloin oli isä luonut häneen ankaran katseen ja sanonut, että mitä lörpötystä tuo on; aikaihmisten ei tarvitse milloinkaan pyytää anteeksi. Mutta — sen oli Kai ihan selvään nähnyt — isä oli ollut punainen kasvoiltaan tuota sanoessaan. Ja sitten oli istuttu taas ihan ääneti.
Kai tiesi, että nyt on ukkosta ilmassa, mutta ei voinut käsittää miksi. Vaistomaisesti hän tunsi, että jos vain isästä ja äidistä tulee hyvät ystävät, niin sitten on kaikki hyvin.
Hän oli niin paljon mietiskellyt tuota asiata, että oli unohtanut syömisenkin, ja niinpä tapahtui, että hän äkkiä, ikäänkuin ehdottomasta mielijohteesta, oli ottanut heitä kädestä ja aristellen pannut heidän kumpaisenkin kädet yhteen.
Mutta kumpikin oli nykäissyt kätensä niin äkisti takaisin, että Kai oli ihan säikähtänyt, ja isä oli sanonut vihaisesti: "Istu hiljaa pöydässä, poika!" Ja pannakseen enemmän painoa sanoilleen hän oli nipistänyt häntä korvalehdestä. Kai oli ruvennut itkemään, ja sitten oli hänet jotenkin tylysti pantu toiseen huoneeseen.
Mutta äiti, joka aina oli ankara eikä koskaan puhutellut häntä, milloin Kai oli ollut tottelematon, äiti oli mennyt hänen perässään ja ottanut hänet syliinsä ja lohduttanut häntä, kunnes hän oli lakannut itkemästä. Ja silloin oli poika kietonut kätensä äidin kaulaan ja nyyhkytellen sanonut: "Äiti, äiti! Miks'ette te tahdo olla hyviä ystäviä!" Silloin oli äiti katsonut häneen niin kummallisesti ja sanonut: "Sitä sinä et ymmärrä, poikaseni; älä kysele sitä minulta milloinkaan."
Ja sitten he olivat itkeneet yhdessä, äiti ja hän…
Tämä kaikki oli varsin merkillistä, mutta merkillisintä kaikesta oli se, ettei hän enää yhtään pelkäillyt äitiänsä. Sitä vastoin tuli hän joskus katsahtaneeksi hiukan arkaillen isäänsä, milloin tämä palasi kotia vakavana ja harvapuheisena. Isä kun tähän asti oli ollut hänen lyhyen elämänsä päivänpaiste, se, johon lapsi koko pienen sydämensä uskalluksella oli kiintynyt, niin rupesi hän nyt ikävöimään isäänsä, niinkuin muisti ikävöineensä häntä silloin kun isä oli matkoilla. Mutta nythän isä ei ole matkoilla, eikä Kai itsekään tiennyt mitä ikävöitsee… Hän ei tiennyt ikävöivänsä sitä lujaa, lämmintä rakkautta, joka tähän asti oli häntä vaalinut ja jonka hän nyt hämärästi tunsi ikäänkuin karttelevan häntä.
Hän pysähtyi keskelle puutarhan käytävää, pienet kädet selän takana, ja kummallisen syvämietteinen ilme kasvoilla.
Fenris, tottumaton kun oli näkemään nuorta herraansa noin ajatuksiin vaipuneena, asettui hänen eteensä, leveä selkä suoraan päivää kohti, ja alkoi kiivaasti heilutella häntäänsä. Kun siitä ei lähtenyt apua, ojensi se käpälänsä. Sitä ei otettu vastaan, ja se hervahti takaisin maahan. Mutta silloin loppui Fenrisiltä maltti kerrassaan. Se mörähti äkäisesti, niinkuin olisi tahtonut sanoa: "Mikähän sinua oikeastaan vaivaa?" Ja Kai ymmärsi heti, mitä toinen tarkoittaa, mutta hän oli oppinut varovaisuutta äidiltään ja sanoi verrattomalla arvokkaisuudella: "Sitä sinä et ymmärrä, Fenris; älä kysele sitä minulta milloinkaan."
Tohtori tuli samassa portaille ja, nähtyään pojan seisovan hiljaa, meni hänen luokseen.