Hän katsahti tutkistellen pojan kasvoihin, jotka kääntyivät häntä kohti, ja hämmästyi tuota aikaihmisen ilmettä niissä. Sanaakaan sanomatta isä otti häntä kädestä ja astui hänen kanssaan nurmikon ympäri kerran… ja toisen… yhä vain ääneti.
Pojasta tämä tuntui sangen juhlalliselta, mutta äkkiä hän rohkaisi mielensä ja virkkoi päättävästi: — Isä, miksi sinä olet suutuksissa äitiin?
Tohtori hätkähti. Ensi kertaa selveni hänelle, että hän seisoo vaarinottajan silmäin alla, että hänellä on vierasmies omassa talossaan… alaikäinen, pieni vierasmies, mutta sittenkin todistamassa jännitettyjä, onnettomia oloja isän kotielämässä.
Tähän asti ei Kai ollut johtunut hänen mieleensäkään. Hän oli ylipäänsä vain ajatellut omaa itseänsä, omaa sisällistä, raastettua tilaansa, omaa valtavaa intohimoansa.
Hänen sielussaan ei ollut sijaa millekään muulle kuin rakkaudelle tuohon naiseen, jonka hän ainaiseksi oli sydämeensä sulkenut. Pikemmin hän oli viime aikoina, poikaansa katsellessaan, nähnyt lapsessa vieläkin yhden esteen, vieläkin yhden juovan, joka erottaa häntä tuosta naisesta. Ja tämä ajatus se hänen tietämättänsäkin oli, osaltaan sekin, vaikuttanut siihen, että hän oli ruvennut poikaansa kohtelemaan toisella tavalla kuin ennen.
Nyt hän äkkiä alkoi katsoa asiata toiseltakin kannalta. Hän ymmärsi, että hänen onnettomat välinsä saattoivat arveluttavalla tavalla vaikuttaa poikaan ja haitata tunne-elämän terveellistä kehitystä hänessä.
Ja hänen entinen hellä huolenpitonsa heräsi jälleen entiseen voimaansa.
Tuo omituinen kysymys, mutta vielä enemmän nuo silmät, jotka niin yksinkertaisesti katsoivat isään, osoittivat hänelle, että lapsen päässä pyörii ajatuksia, mahdottomia hänen hallita. Sanain takaa kangasteli ilmeisesti mietintää.
Nelivuotias lapsi, joka mietiskelee! Suunnilta pois…
Mitä murheita koituukaan siihen kotiin, missä noin pienet aivot ajatuksiin vaipuvat!