Ja nyt Kai, hänen ylpeytensä, hänen silmäteränsä, joka vielä muutama kuukausi sitten oli ollut kaiken raittiin ja lapsellisen elämänilon heleä sointu, — nyt Kai tuo esiin noita vakavia lauseita, joita hän lapsissa vihasi.
Ja hänen oli siihen syy, hänen kokonaan siitä saakka kuin hän oli antautunut rakkautensa valtoihin… ja samalla hänen vaimonsakin syy, sillä tämähän oli pakottanut hänet tähän onnettomaan avioliittoon, jonka yhä kasvava epäsointu nytkin jo näkyy jättäneen jälkiä lapseen.
Ja onnettomuus on käyvä yhä suuremmaksi, mitä vanhemmaksi poikanen kasvaa ja mitä selvemmin hän alkaa asioita ympärillänsä ymmärtää. Se on kivulloisesti jouduttava hänen kypsymistänsä ja verkalleen myrkyttävä hänen sielunsa, kunnes hän vihdoin täysikasvuisena miehenä käy tuomariksi vanhempainsa välille. Avutonna hän kerran on kohtaava tämän onnettomuuden, jota ei mikään voi olemattomaksi tehdä ja joka ei milloinkaan lievene.
— Kai parka! — sanoi tohtori ja hyväillen silitti pojan päätä. — Pikku Kai parka!
Ja Kain silmiin kiertyi kyyneleitä, hän ei itsekään tiennyt miksi.
Jälleen astui isä nurmikon ympäri, pitäen poikaa kädestä. Tuntui niinkuin mikä kuristaisi hänen kurkkuansa. Hän ei voinut puhua.
Heidän kulkiessaan portaitten ohi aukeni sisästäpäin ovi. Hänen vaimonsa pysähtyi ensin hetkiseksi kynnykselle ja äänsi sitten: — Kai! — ja vähän ajan perästä kovemmalla äänellä: — Tule, Kai!
Kai aikoi noudattaa kutsua, mutta ei päässyt. Tohtori piteli tietämättänsäkin poikaa kädestä lujaa, ikäänkuin ei aikoisi milloinkaan enää päästää sitä irti. Taasen kutsui ääni, tällä kertaa pyytävämmin, ikäänkuin houkutellen: "Kai! Kai!"
Kai nykäisi pientä kättään, mutta siitä ei apua. Silloin hän loi silmänsä ylös isän värähtämättömiin kasvoihin ja virkkoi äkkiä: — Kai pitää äidistä! — ja painolla hän vielä lisäsi: Pitää!
Silloin pääsi käsi irti, ja poikanen juoksi portaille.