— Saattaa olla, — sanoi hän lauhkeammin. — On olemassa ihmisiä, joilla on tavallista enemmän tarmoa. Heillä on senvuoksi suurempi vastustamisenkin kyky. Minä en ole niitä… Niin, minä poikkean tähän, — hän pysähtyi kalamökin edustalle, — täällä on emäntä sairaana. Minä lupasin käydä peräämässä hänen lapsiaan. Tule, Kai! Sinä pääset mukaan.
Kai tuli heti, hattu kallellaan toisella korvalla, ja pisti pienen kätensä äidin käteen.
— Mennäänkö Kala-Lassin mökkiin? — kysäisi hän kiihkeästi.
— Mennään.
— Minä lähden kotia, — sanoi Inga, ojentaen kätensä jäähyväisiksi. Käsi, jonka hän vastaanotti, oli kylmä ja kapea. Se tuli hyvin epäröiden, mutta puristukseen vastattiin puristuksella. Silloin Inga loi rehellisen katseensa tohtorinnan silmiin ja sanoi vilpittömästi:
— Voittakaa poikanne takaisin. Teidän on helppo tehdä se. Äidillä on ensimmäinen oikeus, ja äidillä on suurin voimakin.
Ja vastausta odottamatta hän kääntyi kiireesti pois ja läksi astumaan kylän kautta kotiansa kohti.
Mutta tohtorinna jäi seisomaan, ajatuksiinsa vaipuneena. Toisen sanat olivat herättäneet valveille hänen uinuvan tarmonsa, ja hänen veltostunut tahtonsa oli elpynyt.
Pannessaan sinä iltana poikaansa nukkumaan hän ei tyytynyt siihen, että huolellisesti kääräisi peitteet hänen ympärilleen, niinkuin ennen, vaan jäi istumaan vuoteen laidalle ja katseli häntä, kääntämättä silmiänsä pois.
Poikasta nukutti kovin, mutta tämä näky oli hänestä niin uutta ja kummallista, että hänen tuontuostakin täytyi nostaa raskaita silmäluomiansa, nähdäkseen, istuuko äiti siinä yhä vielä.