Lempeästi, melkein rukoilevasti hän laski kätensä tohtorinnan käsivarrelle sanoen: — Mieleni on oikein paha, että säikytin teidät. Vast'edes olen varovaisempi Kain kanssa enkä milloinkaan ota häntä mukanani uimaan.
— Hoo! Kyllä hän jo itse pitää huolen siitä, että pääsee mukaan. Tehän osaatte vetää lapsia puoleenne, — virkkoi hän kylmästi ja ynseästi. — Katsokaas vain, kuinka hän pelkää, ettei suinkaan jäisi teistä erilleen.
Inga katsahti alas poikaseen: nuo suuret silmät ne kauhistuneina tarkastelivat milloin toista, milloin toista, ja kasvoissa alkoi arveluttavissa määrin värähdellä itkun oireita, kunnes poikanen neuvotonna sieppasi Ingaa hameesta kiinni.
— Kuulepas, Kai! — sanoi Inga, kumartuen hänen puoleensa. — Pidäpäs huolta, että Fenrisin turkki kuivaa päivänpaisteessa, muutoin se saa luuvalon koipiinsa. Juoksenteles nyt kiireesti sen kanssa särkillä, me tulemme sitten perässä.
Poikanen päästi hänet samassa ja juoksi vihellellen pois, koira mukanaan.
Inga kääntyi tohtorinnaan sanoen:
— Te puhutte, niinkuin luulisitte minun tahtovan houkutella teiltä poikaa pois. Se ei ole milloinkaan ollut tarkoitukseni.
— Ei tässä tarvita mitään puolusteluja. Pian on houkka houkuteltu, kun omakin mieli tekee, — virkkoi tohtorinna torjuen ja lisäsi sitten sanomattoman katkerasti: — Poika ei sitä paitsi ole koskaan ollut oikein omanani. Hän otettiin minulta pois, ennenkuin kykeni ymmärtämäänkään.
— Olisipa hän ollut minun poikani, ei olisi häntä ikinä otettu minulta pois.
Tohtorinna hätkähti. Häntä hämmästytti tuo luja varmuus toisen ehdottomassa huudahduksessa.