— Rajun mieliteon tähden te panitte alttiiksi lapsen hengen, lapsen, joka oli teidän huostaanne uskottu. Ei ollut teidän ansionne, että huima yritys onnistui.
— Eikö? Kenenkä sitten, jos saisi tiedustaa? Ettehän toki — Inga nauroi hilpeästi — ettehän toki täyttä totta luule siinä mitään vaaraa olleen? Minähän olin köysillä sitonut meidät kaikki kolme uimahuoneeseen kiinni: ennen olisivat köydet katkenneet, ennenkuin mikään tapaturma olisi ollut mahdollinen.
— Teille olisi saattanut sattua suonenvetoja vedessä… on semmoista ennenkin kuultu… ja kuka silloin olisi pelastanut pojan?
— Sellaisia sattumia en ole ottanut lukuun, — vastasi Inga lyhyesti.
— Ette suinkaan. Mutta mennä lapsen kanssa kovaan tyrskyyn, pitämättä huolta siitä, että apua olisi tarvittaessa saatavana, se on lievimmin sanoen ajattelematonta, jotten sanoisi tunnotonta.
— Jo riittää! Hiukan uhkarohkeata, sen saatan myöntää, mutta tunnotonta… tuo on sentään liian naurettavaa! Mitäpä iloa sitten elämästä olisikaan, jos aina pitäisi jok'ikistä asiata punnita puoleen ja toiseen? Äkkinäiset päähänpistot, ne ne juuri virkistävät ja ovat niin mieluisia.
— Te saatte tehdä, niinkuin mieleenne milloinkin pistää, kun asia koskee teitä itseänne, neiti, mutta vastaisen varalta minä pyytäisin menettelemään toisin, kun asia koskee minun lastani.
Inga kääntyi kiivaasti ympärinsä. Nuo sanat kuuluivat loukkaukselta, ja ilmeisesti ne oli siinä tarkoituksessa lausuttukin, sillä jok'ainoa sana oli terävä kuin naskali, ja huulet, joilta ne läksivät, olivat melkein verettömät suuttumuksesta.
Hän oli juuri antamaisillaan tulisen vastauksen, mutta tuo "minun lapseni" oli lausuttu sillä tavalla, että se suuntasi hänen ajatuksensa toisaanne ja riisti häneltä kerrassaan aseet.
Hänelle alkoi selvitä, mikä pohjaton määrä syvälle suljettua luulevaisuutta piilee tuon suuttumuksen takana, ja äkkiä hän tunsi olevansa syyllinen.