Hän ei tajunnut itsekään, kuinka ahdistava se tuska oli, joka täytti hänet joka kerta kun aalto löi noitten kahden ylitse, ja hän näki, kuinka pojan piti tarttua kiinni Ingaan, jottei aalto mukaansa tempaisi; hän tunsi vain kurkkuansa kuristavan, joka kerta kun pojan teeskennelty hätähuuto ennätti hänen kuuluviinsa. Mutta kun Fenris oli päässyt rantaan lapsen kanssa, silloin hän purskahti valtavaan itkuun; silloin vasta hän huomasi, kuinka suuri tuskansa oli ollut.
Siitä oli pitkä aika, kun hän viimeksi oli itkenyt. Hänen sydämensä oli piintynyt, myötäänsä taistellessaan saadakseen puoleensa sitä rakkautta, jota hän ei koskaan ollut saavuttanut. Nyt hän nyyhkytti kuin lapsi.
Mutta itkun tauottua sai toinen tunne hänessä vallan, ankaran suuttumuksen tunne sitä naista kohtaan, joka tyhmänrohkeassa vallattomuudessaan oli vähällä saattaa turmioon hänen poikansa, ja tämä tunne täytti hänet, kun hän kiireisin askelin astui alas uimahuoneen ovea kohti.
Inga tuli ulos taluttaen poikaa kädestä. Kai riensi heti häntä vastaan huutaen: — Äiti, äiti! Jos tietäisit, kuinka hauska meidän on ollut! Minä olin vedessä ja olin hukkuvinani, ja Fenris pelasti minut.
Hän käänsi pienet, innostuneet kasvonsa äitiinsä päin, turhaan tavoitellen hymyä hänen huuliltaan. Sitä ei tullut. Äiti pyyhkäisi vain kädellään pojan märkää tukkaa, kylmästi vastaten Ingan tervehdykseen.
— Eikös se ollut sukkela temppu, minkä Fenris teki, äiti?
— Oli niinkin. Eläin käsittää velvollisuutensa välisti paremmin kuin ihminen, — vastasi tohtorinna, heittäen syrjäisen katseen Ingaan.
— Fenris retuutti minua niin, kun päästiin rantaan, äiti! Ja yhä hän sittenkin vielä retuutti, — jatkoi puhelias piltti.
— Niin, minä näin sen kyllä, — sanoi tohtorinna verkalleen, Ingaan kääntyen. — Minä näin kaikki noilta särkiltä, ihmetellen koko ajan, kuinka ventovieras uskaltaa niin tyhmänrohkeasti leikitellä muitten lapsen kanssa.
Veri hulvahti Ingan poskiin. Mutta toinen jatkoi: