Ja pärskyen ja huohottaen ui Fenris maalle päin taakkoinensa. Mutta maihin päästyänsä se heitti pojan alas hiekalle ja puisteli ja retuutti häntä oikein tuntuvasti, siten ilmoittaen paheksuvansa tällaisia tyhmänrohkeita vehkeitä, ja sitten se loi Ingaan niin musertavan silmäyksen, että toinen oikein katuvasti virkkoi: — Mutta, Fenris, ethän vain liene pahoillasi minuun?
Fenris se vain murahti vastaukseksi ja retuutteli yhä edelleen poikaa, jonka mielestä tila alkoi jo käydä vähemmin hauskaksi. Ingan täytyi viimein astua väliin ja saada koira irti hänestä.
— No Kai! Saas nähdä, kuka meistä ensiksi pääsee uimahuoneeseen, sinäkö vai minä, sillä nyt pitää joutuin saada vaatteet ylle!
Ja Kai juoksi minkä jaksoi, Inga perässä.
Ovi sulkeutui, ja Fenris, puisteltuaan tuuheata turkkiansa, asettui vahtimaan ulkopuolelle. Siinä se loikoi, pää syvällä etukäpäläin välissä, raotellen silmiänsä aurinkoa vasten ja nähtävästikin aikoen nukahtaa hiukan.
Hietasärkille kohosi kookas naisen vartalo, varjostaen kädellä silmiänsä. Se oli tohtorinna.
Piilossa pursujen takana hän oli nähnyt koko tapauksen. Sitä todisti hänen kasvojensa kalpeus.
Hän oli nähnyt noitten kolmen leikkivän ennen uimista hyvinä kisakumppaleina. Hän oli nähnyt Kain niin äärettömän onnellisena kavahtavan Ingan kaulaan, oli nähnyt, kuinka neiti oli painanut poikaa syliinsä, tuo nainen, joka oli ottanut hänen miehensä!… Ottaako hän häneltä nyt lapsenkin?
Katkera yksinäisyyden tunne oli kuni kylmällä kädellä kouristanut häntä, mutta jättänyt heti sijansa vihan ajatukselle.
Sillä hetkellä kun Inga oli mennyt pojan kanssa aaltoa kohti, oli hän ajatellut: Ottakoon vain meri heidät! Parasta lieneekin!