Hän oli vähällä purskahtaa itkemään tällä hetkellä, mutta hyppäsi ylös ja sieppasi pojan mukaansa.
— Katsos, Kai! — sanoi hän, vetääkseen pojan huomion toisaalle tuosta kummallisesta kysymyksestä, jonka toinen lasten tavallisella itsepintaisuudella jo oli uudistamaisillaan. — Katsos tuota kaunista, viheriäistä aaltoa, joka tuolla tulee! Siihen me mennään. Nouse selkääni nyt ja pitele kiinni. Nyt tulee hauska!
Hän juoksi takaperin veteen, tarttui lujasti köysiin ja veti ne kireälle, valmiina aaltojen hyökkäyksille.
Ensimmäinen tuli. Vaahdoten ja hyrskyten, tuoreena ja suolaisena se tulvahti heidän ylitsensä kuin kokonainen ulapallinen terveyttä ja koetti palatessaan vetää heidät mukanaan tyrskyihin. Mutta Inga oli tottunut pitämään puoliaan. Hän ponnisti jalat pohjaa vasten ja seisoi tanakasti paikoillaan.
— Kyllä minä sinut tunnen, lännen-ärjy, äijä parka!
Ja riemuissaan huusi poikanen: "Lännen-ärjy, äijä parka! Lännen-ärjy, äijä parka!"
Mutta rannalla seisoi Fenris, haukkuen täyttä kurkkua tyrskyjä kohti.
— Huuda nyt, Kai! — sanoi Inga, toisen aallon tullessa. Ja Kai huusi, minkä pienet keuhkot suinkin kestivät.
Fenris kuunteli ja juoksenteli ulvoen pitkin rantaa edestakaisin, mutta kuultuaan pojan toisen huudon, entistä vielä kovemman, se syöksyi suin päin veteen. Leveä rinta kilpenä tyrskyä vastaan se ponnisteli aaltojen halki, peittyi hetkeksi kokonaan vaahtoihin, mutta yhä pitäen päätään sitä suuntaa kohti, missä Kai oli, kunnes vihdoin saapui pojan luokse ja tarttui häntä lujasti vyöhön.
— Se oli oikein, Fenris. Vie maihin nyt! — huusi Inga, nostaen pojan sen selkään, päästämättä kumminkaan omasta kädestään häntä irti.