— Voi kuin on hauskaa! Voi kuin on hauskaa! — huusi hän, vierien hiekassa.
Hän näytti pieneltä tontulta, ruumiinmukaisissa uimahousuissaan. Ingan mielestä hän oli niin soman näköinen niissä, mutta Fenris oli ilmeisesti harmissaan moisesta puvusta. Hän sysäsi useampia kertoja poikaa varsin epäsuosiollisesti märällä kuonollaan, Kain heitellessä kuperkeikkaa hiekalla. Inga nauroi, ja Kai nauroi, niin että kyyneleitä vieri pitkin hänen pyöreitä poskiaan, eikä aikaakaan, niin he jo piehtaroivat lämpöisessä hiekassa kaikki kolme.
Äkkiä Kai kietoi kätensä Ingan kaulaan.
— Minä pidän sinusta niin paljon, — sanoi hän niin varmasti. — Ja Fenris pitää ja. Meidän on aina niin hauska, kun sinä tulet. — Ja isän ja.
Inga veti hänen lämpöisen vartalonsa luokseen.
— Sinä herttainen poika! — puheli hän, suudellen lasta useamman kerran. — Sinä herttainen poika!
Kai ei ollut tottunut moisiin hyväilyihin. Hänen mielestään tämä nyt oli erityistä suosionosoitusta. Hän painoi pienen päänsä Ingan rintaa vasten, nauttien kuin pieni kili, joka lekottelee päivänpaisteessa, ja sitten hän katsoi Ingaa rakkaasti silmiin vilpittömällä lapsenkatseella, joka välisti saattoi olla niin kummallisen totinen.
— Miks'et sinä ole Kain äiti? — kysyi hän luottavasti.
Silloin Inga päästi hänet. Oliko kenties sama kysymys herännyt hänessä itsessään, polttaen nyt hänen rintaansa, vaikk'ei hän olisi tahtonut suoda sille sijaa siinä?
— Miks'et sinä ole minun poikani…?