— Oletko milloinkaan nähnyt näin ihanaa iltaa? — kysäisi hän vain.
Mummo kääntyi ovessa.
— Tuletko? — kysyi hän vielä kerran.
— Kohta, — vastasi Inga, mutta nuo sanat tulivat niin kaukaa… Ne ikäänkuin soluivat ulos ja kuolivat pois valoisain öitten haaveilevaan hiljaisuuteen.
* * * * *
Oli kuuma kesäpäivä. Vinha tuuli puhalsi lounaasta. Pohjanmerellä kävi kova aallokko, hyrskyten kauas yli rantavallin melkein uimahuoneeseen saakka, joka oli rakennettu tynnyrien varaan hiekalle. Se tuli puuskahdellen, hypähdellen, niin poikamaisen vallatonna, ja vetäytyi sitten verkalleen lähenteleiden takaisin mereen.
Inga seisoi uimahuoneen ovella, pitäen kädestä kiinni Kai poikaa, Fenris vieressään. Hänellä oli kolme köyttä kädessä: yksi oli kiedottu hänen omille vyötäisilleen, toinen pojan ja kolmas Fenrisin ympärille. Köysien toisen pään hän oli huolellisesti sitonut uimahuoneen portaisiin.
Tuuli hulmutti hänen vaaleata uimapukuansa ja pöyhötteli hänen lyhyttä tukkaansa.
— Nyt saa Fenris näyttää taitoansa! — sanoi Inga iloisesti. — Nyt minä otan sinut selkääni, Kai, ja niin mennään yhdessä veteen. Kun aalto tulee, huuda sinä silloin Fenrisiä; jos siitä mihinkään on, silloin se ui sinun luoksesi ja vie sinut maihin.
Kai paukautti käsiänsä ja hyppäsi korkealle riemuissaan.