— Neiti on varmaankin käynyt solatiellä, — sanoi hän. — Tuotte ruusuja tullessanne. Ja omenankukkia!
— Niin, eikö ne ole somia! — vastasi Inga, nostaen lehvät kasvoilleen. — Saattaako ajatella mitään niin hentoa ja nuorta?… niin pehmeät värit ja niin hieno tuoksu!
Hän painoi kukkaset kuumille huulilleen ja suuteli niitä suutelemistaan, ensin hiljaa, sitten yhä kiihkeämmin, ja silloin hänen silmissään asui niin hehkuisa loisto, että se kokonaan saattoi hämille sen, johon ne nyt sattumoisin olivat kääntyneet.
Noilta silmiltä ei pehtori sinä yönä saanut unta.
Mutta mummolla oli omat ajatukset siitä, kun Inga vähän ajan perästä läheni häntä, pysähtyen portaitten alapäähän ja nojaten käsivarsillaan kaidepuuhun. Mummo ymmärsi, että kirkas päivänpaiste noilla kasvoilla on heijastusta jostain tapahtumasta, mutta hän tiesi myös, että varjoja tulee jälkeenpäin! Hän oli jo huomannutkin niitä.
Neljännestunnin ajan hän odotteli, että Inga sanoisi jotain, mutta kun toinen yhä vaikeni, nousi hän viimein hiljaa ja pani sukankutimensa kokoon, lähteäksensä sisään.
Hän ei ollut niitä, joka vaativat luottamusta muilta. Hän tiesi hetken tulevan, jolloin tuska ei enää jaksa olla ääneti, ja tyynesti hän odotteli sitä. Hänellä oli tiedossaan yrtti, joka syventää haavan ja samalla hennosti sitoo sen, ja hän päätti käyttää sitä. Mutta toistaiseksi hän oli vaiti.
— Menetkö sisään jo? — kysyi Inga.
— Kastetta laskee liian runsaasti tänä iltana. Minun alkaa olla vilu. Etkö lähde mukaan?
Inga ei liikahtanut.