Inga jäi seisomaan paikalleen. Hän sulki silmänsä puoleksi, kuten ennenkin, ja hurmaavan onnen auvoisia aatoksia riemahti hänessä:
"Hän on minun, hän on minun! — Ei kellään maailmassa ole oikeutta häneen; minulla yksin!"
Ja mitä hän, Inga, tällä hetkellä välittää hänen vaimostansa ja lapsestansa! Tänä iltana ei heitä ole olemassa hänelle. Eikö hänellä ole rakkauden ikuinen oikeus rakastaa tuota miestä? Ja eivätkö he ole toistensa omia tuon samaisen oikeuden nojalla? Eikö hän tiedä, että tohtori kulkee ja ajattelee häntä, ajattelee, missä liikkuneekaan, sairasvuoteen ääressä ja kotonaan? Ja eikö hän, Inga, ollut sulkenut häntä sydämeensä, lämpimästi, uskollisesti… ainiaaksi, elämänsä iäksi?
Verkalleen hän kulki takaisin solatietä. Apilan ja ruohon tuoksu lehahti häntä vastaan, ja satakieli lauloi hedelmäpuistossa.
Hänestä tuntui äkkiä, kuin olisi jotain epäsointuisata tuon linnun äänessä. Tuntui kuin nuo lempeät sävelet viiltäisivät hänen sydäntänsä. Puutarhan veräjälle tultuansa oli hänen mahdoton astua jälleen tuonne kukkivain oksain alle. Hän kiersi polkua myöten puutarhan ja tuli kartanon pihaan.
Pehtori oli kastelemassa pihan nurmikkoa; vanha rouva istui tuolissaan kiviportailla katsellen hänen työtään.
Inga pysähtyi, jääden silmäilemään vesiletkun mutkia pehmoisella, mehukkaalla ruoholla.
— Tuoksuu niin raikkaalta, — sanoi hän, nostaen silmänsä.
Pehtori kohotti kunnioittavasti hattuansa, mutta ei osannut vastata sanaakaan, hän kun niin kovin oudostui omituista, kiihtynyttä ilmettä neiden kasvoissa. Hän unohti letkun hoitamisen, niin että vihma hulvahti pihalle.
— Herran tähden, Frank, sulkekaa suihku! — huudahti vanha rouva portailta, ja Frank käänsi kiireimmiten letkun jälleen nurmelle.