— Minäkö? En. Minua miellyttää enemmän meri. Harvoin minä täällä kuljen enkä silloinkaan kuin vähän matkaa. Tuntuu kuin ei saisi kylliksi ilmaa täällä.
Hän heilutteli jälleen hattuansa nauhoista ja kiinnitti sen sitten äkkiä vyöhönsä.
— Enimmin meri minuakin miellyttää, — virkkoi tohtori, — sen pahempi, sillä ne ihmiset ovat onnellisimmat, jotka pitävät solateistä, se on varma, yhtä varma kuin sekin, että ihmisen luonne on sukua sille, mikä on hänelle mieluisata.
— Niin, mummo on sukua solatielle, joka juurtuu pienellä alalla ja jossa kaikki hyvin menestyy, — sanoi Inga, mutta tohtori huomasi hänen äänensä painosta, että hänen ajatuksensa olivat toisaalla.
— Mitä te ajattelitte? — kysäisi tohtori, leikaten puukollaan orjantappurasta oksan ja pistäen sen omenankukkain väliin.
— Ajattelin tässä, mille teidän luonteenne lienee lähintä sukua.
— Se ei ole kärsiväisten eikä hempeitten sukuja, muutoin en olisi milloinkaan puhunut teille, niinkuin äsken puhuin, — sanoi tohtori, pistäen ikäänkuin ajatuksissaan ruusunlehvän hänen hattuunsa. — Jos olisin jumalinen, niin kärsivällisesti vain mukautuisin oloihin, jotka eivät ole muutettavissa, ja kainosti keräilisin niitä ilon murusia, mitä elämällä vielä on minua varten jäljellä. Mutta luonteeni ei ole rauhallisia luonteita; se on raskas ja luja; se sietää paljon tuskia, mutta kärsimysten liikamäärälle siinä ei ole sijaa. Saattaisi käydä niinkin, että se katkaisee kaikki kahleensa, jottei katkeaisi itse. Ja sen minä sanon teille, — hän tarttui Ingan ranteeseen ja puristi sitä niin lujaa, että toinen oli vähällä parahtaa, — sen minä sanon teille: jos liikamäärä tulee, silloin salvat särkyy.
Hän päästi Ingan käden ja astui hilasta maantielle, kääntyi sitten äkkiä ympäri otti Ingaa kädestä ja suuteli sitä kohtaa, missä kova puristus oli ranteeseen jättänyt punaisen jäljen.
— Armas pikku käsi! Siunattu pikku käsi! — sanoi hän.
Ja niin hän läksi kiireesti astumaan maantietä.