— Lähtekää kanssani käymään solatietä! — pyysi tohtori, Ingan ojentaessa hänelle kättänsä jäähyväisiksi.
Solatie kulki tuossa edessäpäin, vieden metsän kautta maantielle. Se oli vanhan valtioneuvoksettaren ylpeys. Hän itse oli rakennuttanut sen pari kuukautta häittensä jälkeen muistoksi rakkaista fyeniläisistä pensas-aidoista hänen kotikartanonsa tiluksilla, noista "elävistä aidoista", joissa kasvaa syreenejä ja paimenensauvoja ja metsäruusuja, keltaisia helokkeja välissä.
"Elämä on tuiki mahdotonta, ellei milloinkaan näe kukkivaa pensas-aitaa". — Niin hän oli sanonut, ensi kertaa ajellessaan tiluksilla, ja silloin hän päätti rakentaa "fyeniläisen tien".
Hän pani liikkeelle koko talon väen, kaivatti ojia ja laitatti aitauksia, istutti niihin paimenensauvoja ja syreenejä, helokkeja ja ruusuja, pitäen huolta, että nuorilla taimilla olisi tuulensuojaa viereisestä metsästä.
Sillä tapaa valmistui solatie, ja niitten kahdenkymmenen vuoden kuluessa, mitkä mummo Heine oli itsevaltiaana hallinnut Klitholmassa, oli se kasvanut niin reheväksi, että veti vertoja parhaimmallekin Fyenin kukkakujalle.
Maantiellä ei vanhaa rouvaa nähnyt milloinkaan, ei ajelemassa eikä kävelemässä, paitsi kirkkomatkalla ja moniaan kerran vuodessa silloin kun hän kävi paikkakunnan yleisön yhteisillä päivällisillä. Mutta solatiellä, jonka varrella oli tiheässä pensas-aitoja, solatiellä, vanhan rouvan lempitiellä, jossa ilma lämpöisinä kesinä ikäänkuin liikahtamatta leijailee ja lumi talvisin paksuina kinoksina kohoilee, jossa kaikki laululinnut keväällä pesiänsä rakentelevat ja jossa on niin hauska syksymmällä, jolloin sudenmarja pitkin piennarta luikertaa ja lehti tuhansissa väreissä koreilee, — siellä hänet talonpoika välisti näki hiljaisena kesäiltana, kun kaste on vanginnut pölyn, joka päiväsaikaan pilvenä kiirii pensas-aitain välissä. Silloin hän läksi mieluimmin ilman päällysvaatetta, joskus sukankudin mukanaan, ilman muuta päähinettä kuin valkeanauhainen tanu.
Vanhat kalastajan-eukot ja pienet talonpojan-tytöt joita hän kohtasi, niiasivat yhtä syvään hänelle, ja ystävällisesti heitä kutakin vanha rouva tervehti. Väliin hän sattui olemaan niinkin ajatuksissansa, ettei huomannutkaan heidän kulkevan ohi.
Tavallisesti ei rouva Heine koskaan ollut hajamielinen, eikä kukaan tiennyt, miksikä hän väliin kävi sellaiseksi solatiellä, mutta hänen sieltä tullessaankin saattoi hänen kasvoillansa lukea omituisen, muuanne vaipuneen ilmeen.
— Mummolla on kunniaa solatiestään, — virkkoi Inga, pysähtyen metsäruusupensaan ääreen, joka oli pujottautunut kokonaiseen rikeikköön syreeneitä ja helokkeja.
— Niin, olen minä jo yhdenkin kerran ihmetellyt tätä hänen taitoansa, — sanoi tohtori, lisäten kohta sen jälkeen: — Pidättekö te solatiestä yhtä paljon kuin hänkin?