Äkkiä hän tempasi säpin auki, niin kiivaasti, että se teki kipeätä Ingan käteen. Inga säikähti ja katsahti hämillänsä ylös.
Toista hävetti heti, ja hän kuiskasi:
— Älkää olko pahoillanne! Älkää panko viakseni. Tämä on enemmän kuin ihminen jaksaa kestää: Kulkee tuossa onnensa rinnalla ja on sittenkin pakotettu heittämään sen tyköänsä… tuntee olevansa niin nuori ja luja ja on raajarikko sittenkin… ei uskalla milloinkaan kuunnella elämän laulua luonnossa, kesäisen illan ihanata runoa… aina vain pakottautumista, tympeytymistä omilta intohimoiltaan! Se on enemmän kuin Tantaloon tuskat… se on henkistä ruhjoutumista!
— Sitä se on, — jatkoi hän, kun ei Inga mitään vastannut. — Kun ihminen ei saa rakastaa ehjästi, täysin määrin, kun hän ei saa ottaa omaan itseensä tuota suurta tunnetta, jonka nimi on rakkaus, — kun kaikki tuo oikeus on riistetty ihmisen elämältä, silloin on elämä puoltaan vailla. Ihminen vetäytyy silloin kovan kuoren sisään tai leikkelee palasiksi tunteitansa; hän puolentelee onnensa vaatimuksia, hän tinkii pois ihanteitansa, ja joko hänestä tulee jokapäiväinen olento, joka tympeänä alistuu oloihin, tai hän puree häkkinsä ristikoita ja päästää voimattoman vihansa kuohahtamaan niitten yli, jotka häkin hänen ympärilleen laittoivat.
— Niinpä teidän sitten täytyy päästää se kuohahtamaan oman itsenne ylitse, — sanoi Inga melkein kiivaasti. — Mieshän te olitte, vapaa valitsemaan.
— Siinäpä se, etten ollut vapaa valitsemaan, — vastasi hän, säpsähtäen tuskallista ilmettä toisen kasvoissa. Hän ei voinut kestää sitä, että Inga ajattelee pahaa hänestä.
Hän otti hänen kätensä molempiin käsiinsä ja ikäänkuin hyväillen silitteli mustelmaa, jonka veräjän säppi oli siihen tehnyt.
— Lähdettekö vielä kerran kävelemään kanssani puutarhan kautta? — kysyi hän. — Minä kerron teille sellaista, josta teillä on surullinen oikeus saada tieto. Inga nyökäytti päätään, ja he palasivat yhdessä puutarhaan. Tyynesti ja luottavasti tohtori kertoi, mitenkä hän oli koettanut irtaantua, mutta oli sitoutunut jälleen, mitenkä hän, vaistomaisesti peljäten rakkauden joskus heräjävän, oli ollut valmis karkaamaan omista häistänsä, mutta sitten jälleen tuntenut itsellään olevan velvollisuuksia sellaista rakkautta kohtaan, joka ei ollut kammonut häpeätä ja syyllisyyttä ja joka juuri siitä syystä oli kietonut hänet kiinni tuhansilla siteillä.
Inga ei vastannut, kuunteli vain. Mutta kasvojen ilmeistä tohtori huomasi tunnustuksensa poistaneen Ingasta yhden epäilyksen ja saaneen hänet jälleen entiseen lempeään mielialaan, jonka tohtori äsken niin äkkiä oli häirinnyt. Hän luki sen jok'ainoasta piirteestä immen kasvoissa, heidän kävellessään edestakaisin omenankukkain silkkikudelman alla.
He saapuivat jälleen veräjälle, joka oli jäänyt auki.