Inga katsahti häneen kummastellen ja nyökäytti päätään. Toinen jatkoi hiljaisella äänellä:
— Monta vuotta myöhemmin… minä näen samaisen pienen tytön istuvan päivänpaisteisella pientarella, mutta hän on melkein täysikasvanut, ja kaksi pitkää jalkaa piilee lyhyen hameen alla. Hän on vetänyt jalat allensa, ja hattunsa hän sysää niskaan, ja niin hän siinä istuu tuntikausia lumiorvokkien keskellä, ikävöiden ja unelmoiden. Hänellä on hämärä tieto siitä, että hän tahtoo saada jotain tehdyksi maailmassa, mutta ei itsekään tiedä mitä. Hänenkin elämällänsä on päämäärä, mutta hän ei tiedä, millaisten taistelujen kautta hän on sen saavuttava. Ja lumiorvokit tuoksuvat, ja iltakellot soittaa, ja rauha kätkee syliinsä tuossa niityn ja aidan ja pientarella pienen tytön.
Inga kuunteli hengitystään pidättäen. Tuntui kuin nuo sanat syleilisivät häntä ja jok'ainoa ilmaisisi, kuinka rakas hän on tohtorille.
Hän sulki silmänsä puoleksi, heittäytyen onnentunteensa valtaan. Tietää vain hänen kulkevan tuossa mun rinnallani omenapuitten alla, huomata vain hänen pitävän minusta — sekin on onnea!… Ja hedelmäpuista putoeli alas valkoisia lehtiä… hiljaisena, hienona, vaisuna vihmana.
Inga tunsi niitten putoilevan hänen taipuneelle niskallensa ja liukuvan vilpoisina alas kaulalle. Hän näki muutamain tarttuneen tohtorin tuuheaan tukkaan, hänen pysähdyttyänsä kedon veräjälle ja otettuaan päästä leveälierisen hattunsa, vilvoittaakseen otsaansa.
Tohtori laski kätensä veräjän säpille, mutta Inga ei avannut veräjää, hän päinvastoin painoi sitä kiinni, ikäänkuin ei tahtoisi päästää häntä ulos…
Puutarhan päässä johti veräjä aukealle niitylle, joka oli kartanon aluetta ja josta solatie vei kauemmas niityn toisessa laidassa oleviin taloihin.
Niin rehevä oli niitty, ettei olisi aavistanutkaan sen olevan vain puolen peninkulman päässä Pohjanmerestä ja sen hietaisesta rannasta ja kahisevista kanervista.
Lehmät loikoivat tiheässä apilassa, märehtien ja kelloansa kilautellen, tuontuostakin ilmoittaen hiljaisella yrinällä ja murauksella, kuinka hyvä heidän on olla. Pieni, ketterä peltohiiri puikahti heidän ohitsensa ja katosi apilankukkain sekaan.
Inga oli pannut käsivartensa vanhalle pisteaidalle ja katseli ulos niitylle. Lämmin hehku paloi mustissa silmissä. Astuminen oli nostanut punan hänen poskiinsa, ja tulisen, etelämaisen veren kiehuessa hänen suonissaan hän hengitti syvään lempeätä illan ilmaa. Tohtori katseli häntä, kunnes veri kuumana hulvahti hänen ohimoilleen. Hänen täytyi väkisinkin pidättäytyä ottamasta Ingaa syliinsä ja istahtamasta hänen kanssaan kukkivain oksain alle, jonne satakieli kutsui laulullansa, koko luonnon hengittäessä rakkauden juhlaa.