— Mitäpäs sympatia muuta on kuin entistä yhdessäoloa? — sanoi tohtori myhähtäen. — Kaksi sielua on alinomaa elänyt henkistä yhteiselämää ja työskennellyt yhdessä, mutta tietämättänsä. Minulla on aina ollut sama ajatus kuin Platonilla: kaksittain sielut maailmaan luodaan. Heidän pyrkimyksensä on löytää toisensa täällä maailmassa; se pantiin heidän määräksensä sillä hetkellä kuin hengen saivat. He saattavat päästä pitkälle ilmankin, mutta heidän maallinen onnensa riippuu siitä, löytävätkö toisensa.
Hänen äänensä oli surumielinen. Inga ei uskaltanut nostaa silmiänsä: hän tunsi tohtorin katselevan häntä.
— Ettekö te usko sitä? — kysäisi tohtori.
— Uskon kyllä, — vastasi toinen hiljaa.
Ääneti he astuivat edelleen, mutta hetken kuluttua tohtori leyhytti omenapuun oksaa hänen kasvojensa edessä kysyen: — Mitäs tämä muistuttaa teille?
— Se muistuttaa minulle juhannusyön hiljaisuutta, kun kaste laskee maahan ja satakieli soittaa… se muistuttaa ikävöimistä kesäiltana…
Hän pysähtyi, mutta tohtori jatkoi:
— Niin, ikävöimistä kesäiltana… lintuja, jotka pesäänsä tekevät… kukkasia, jotka hedelmäksi heristyvät. Niin, minä tunnen tuon, minä tunnen tuon! Kaikissa kukkasissa piilee muistoja, keväimen kukkasissa semminkin!
— Niin, kevään kukkasissa semminkin! — huudahti Inga. — Ei mikään vedä vertoja lumiorvokeille, ei ainakaan minusta! Tuntuu kuin ne sinertäisivät muistoista. Heti kun niitä kimppunenkaan mulle tuoksahtaa, heti on edessäni päivänpaisteinen niitty ja vihanta piennar, lumiorvokkeja täynnä. Ja itse minä silloin pienenä tyttönä juoksen niitten keskessä ja kävelen tuntikausia auringon valossa, poimien suuria vihkoja kotiin mummolle, joka hänkin pitää lumiorvokeista.
— Jatkakaa! — puhui tohtori. — Kertokaa vielä pienestä tytöstä pientarella. Vai kerronko minä mitä hänestä aattelen?