Inga astui tohtorin kanssa puutarhan poikki. Tohtori oli käynyt tervehtimässä vanhaa rouvaa, ja Inga oli nyt näyttämässä hänelle oikotietä ketojen poikki. Hän oli ottanut käteensä suuren olkihattunsa, aikomattakaan oikeastaan panna sitä päähänsä, ja nyt hän heilutteli sitä silkkinauhoista, astuessaan vanhain omenapuitten alla, joitten kyhmyiset oksat yhtyivät käytäväin yläpuolella ja paikoin syleillen hyväilivät toisiaan. Ja tuhannet omenankukat ne punersivat, auringon suudellessa niitä, ja levittivät hurmaavaa tuoksua ympärilleen, tuoksua, jota täydensivät kirsikkapuut, hienona vihmana sirotellen maahan valkoisia terälehtiänsä.
Nuo kaksi kulkivat ääneti, ympärillään suven lämpöinen, kuulakka auer, kesäisen illan lempeä tunnelma kaikkialla. Heidän aatoksensa keinuivat väreissä ja valossa.
Yhteisiä muistoja heillä ei ollut, — olivathan vasta niin vähän aikaa toisensa tunteneet — ja sittenkin he tunsivat samaa, niinkuin kaksi ihmistä, joitten ajatukset luontuvat yhdeksi.
Tuolla pensaassa lauleli satakieli lauluansa äänekkäästi valoisaan iltaan. Säveliä tulvi sen pienestä kurkusta, naksahtelevia, täyteläisiä, sointuvia, niinkuin ei kaikupohjalla sen rinnassa olisi ääriä ensinkään. Tohtori vihelteli hiljalleen, ja satakieli seurasi heitä, lentäen oksalta oksalle ja yhä äänekkäämmin laulellen. Sen tauottua hetkiseksi kuului vain puuhun jääneen sadepisaran tipahdus maahan ja putoavain kukanlehtien hiljaista hivinää.
Tohtori seisahtui erään vanhan omenapuun alle ja taittoi siitä lehvän. Kauan hän katseli kukkasia siinä ja pyyhkäisi tuolla pehmoisella lehti viuhkalla poskeansa.
— Mitä tällainen ilta teille muistuttaa? — kysyi hän, katsahtaen Ingaan, joka seisoi puistelemassa sadepisaroita oksilta alas.
— En tiedä, — vastasi hän. — Siihen liittyy niin monta muistoa… Siinä on niinkuin tuttuja lauluja… ja lempeitä sanoja… ja vanhoja säveliä, joita sielu on joskus ennen kuullut.
Tohtori nyökäytti päätään.
— Aivan niin: joita sielu on joskus ennen kuullut… Mutta missä se niitä kuuli? Mistä tulee, että välisti kohtaa ihmisen, jota ei ole milloinkaan ennen nähnyt, ja sittenkin tuntuu, kuin olisi yhteisiä muistoja heillä?
— Ja mistä, — jatkoi Inga, — mistä tulee tuo tunne, että jossain on ennen oltu yhdessä?