"Kevään sanomia!" toistivat kuiskaten kiviseinät. "Ajat muuttuvat, puvut vaihtelevat, mutta ihmiset pysyvät yhä samanlaisina. Kaikki he ajattelevat samoja ajatuksia, vaikka tosin eri lailla itsekukin. Yksi on heillä jokaisella elon aihe, rakkaus, heidän sielunsa kevätsanoma. Siinä heidän onnensa piilee, ja siitä heidän surunsa syntyy… Vaarallinen kevään sanoma… Sitä vailla on sielu niin köyhä, vaikka sen rikkaus on niin usein surua! Vaarallinen kevään sanoma… Se ei itsekään tiedä, mitä varten se umppuja luo tai kukkaan käy, mutta sitä vailla ei sielu milloinkaan saavuta kirkastumistaan…"
Vanha kello portin yläpuolella löi kaksitoista… se löi yksi, se löi kaksi.
Yhä vielä istui Inga akkunakomerossa ja painoi tulista poskeansa kylmää kiviseinää vasten. Yhä uudestaan ja uudestaan tuli hänen mieleensä se vanha värssy, jota hän niin usein oli hyräillyt. Se kaivautui hänen sydämeensä, piirtyi hänen aivoihinsa, palasi palajamistaan vastustamattomalla, melkein pelottavalla voimalla.
Hänen täytyi vihdoin lausua se hiljaa itseksensä, verkalleen kuiskaista se kuulahtelevaan keväiseen yöhön:
Es ist eine alte Geschichte, doch bleibt sie immer neu, und wem sie just passiret, dem bricht das Herz entzwei!
[Se tarina vanha on vainen, mut uus yhä sittenkin, ja kenelle nyt se sattuu, sydän siltä jo murtuukin.]
Mutta viimeistä säettä lausuessaan hän hyrähti itkuun.
* * * * *
Oli kaunis kesäkuun päivä, kolme viikkoa myöhemmin. Kaikki hedelmäpuut olivat kukassa.
Kirkonkello kylässä läppäsi päivänlaskua, mutta vanha kellonsoittaja oli aina aikainen toimissaan. Aurinko oli vielä taivaanrannassa, heitellen punaiselta hohtavia säteitänsä valkoisiin hedelmäpuitten kukkasiin, äskeisestä sateesta kosteihin.