Mutta yksikseen jäätyänsä hän taas tunsi samaa polttavaa ikävöimistä, joka ennenkin oli hänet vallannut, ja mitä useammin se tuli, sitä voimakkaampaa se oli.
Kun nyt jo on niin ikävä häntä, vaikka toinen vast'ikään läksi pois, kuinkas silloin, kun ei saa päiväkausiin, jopa viikkomääriin nähdä häntä? Kuinka hän yleensä voi elämäänsä elää hänestä erillään?
Hän avasi akkunan, joka antoi länttä kohti vanhaan puutarhaan, ja istahti avaraan akkunakomeroon, katsellen ulos valoisaan kevätyöhön.
Kottarainen, jolla oli pesä aivan hänen akkunansa kohdalla, sirkautti hiljaa unissaan… nälkäinen huuhkajan poikanen kuului kärähtävän… sammakko kurahti tuolla alhaalla suossa… ja sitten oli taas kaikki hiljaa kuin ennenkin.
Maasta nousi valkoista huurua… sieltä tuoksui uudelta lehdeltä ja ruoholta, helmeilevältä mahlalta ja kukan-umpuilta. Kevään sanomia…!
Kalpeana, valoisana raiteena kumotti täysikuu vanhan puutarhan sammaltuneille nurmikoille ja lymysi sitten suuren mulperipuun taakse, joka kasvoi puutarhan portilla. Sitten se jälleen hyväillen paistoi pähkinäkujain välitse kiviojan varrella… noitten kummallisen leveitten pähkinäkujain, joihin hänen mielikuvituksensa aina oli luonut keskiajan olentoja kirjavissa tamineissa… Yksi niistä varsinkin palasi yhä uudestaan ja uudestaan. Inga oli yhä näkevinänsä sen poikkeavan pimeimmälle kujalle tuolla… hän muisti sen nähneensä jo pienenä tyttösenä; se oli ilmennyt hänen tajunnassaan siitä pitäin kuin hänen mielikuvituksensa ensi kertaa henkiin heräsi ja muotoihin luontui. Ei hän mielestään milloinkaan ollut nähnyt sen kasvoja… itse olentoa hän vain ajatteli… se oli tummaverinen, pää suuri, luja, hiukan kallellaan.
Tuntui niin kummalliselta, kun hän nyt, tuota olentoa muistellessaan, äkkiä hämmästyi yhdennäköisyyttä sen ja erään toisen olennon välillä, joka ei hänen ajatuksistansa milloinkaan lähtenyt.
Oli niin hiljaista tuossa suuressa puutarhassa, mutta silloin tällöin, pitkäin väliaikain perästä, huhahti iloinen kevättuuli vanhan kartanon nurkan takaa, ja silloin tuntui, kuin olisivat kiviseinät huokaisseet tai rasahdus kuulunut raskaassa tammiovessa hänen takanaan.
Hän tunsi kaikki pienimmätkin äänet täällä sisässä, eikä ollut hänen tapansa kummituksia peljätä eikä arastellen kuulahdella. Mutta toisin oli tänä iltana. Hänestä näytti, kuin kivet hänen ympärillään heräjäisivät henkiin, ja seinät ne ikäänkuin huokasivat hänen omasta rasitetusta rinnastaan.
Aivan hänen akkunansa alla kasvoi nuori kirsikkapuu, mummon istuttama. Muutamat paksuista umpuista olivat juuri tekemäisillään terää. Hän rupesi lukemaan valkoisia kukan-alkuja puun latvassa, mutta yhä niitä karttui useampia. Hän oli oikein kuulevinansa, kuinka umput puhjetessaan napsahtelevat. Heidän yllänsä lauloi kuohuva, uhkuva, pauhaava elämä… Kevään sanomia!