— Ettekö enää milloinkaan pane ajatuksianne paperille?
— Kyllä, sellaisia, joita en saata lausua kenenkään kuullen.
— Miks'ette kokoa niitä kirjaksi?
— Siks'ettei niillä ole arvoa kuin omalle itselleni.
— Sitä te ette tiedä. Kaikki, millä on arvoa muitten silmissä, saa arvonsa ainoastaan sen kautta, että sillä on ollut arvoa tekijänsä omissakin silmissä.
— Mutta nyt minä kirjoitan siitä syystä vain, etten saata puhua, siitä syystä vain, että saisin ilmaa hengittääkseni. Minulla ei ole mitään sanomista muille; minulla on sanomista vain yhdelle, mutta tämä yksi ei uskalla kuulla minua. Vai — tohtori nousi ja astui aivan hänen luoksensa — vai… uskaltaako hän? — virkkoi hän vapisevalla äänellä. — Ei! Tiesinhän sen, — liitti hän katkerasti, kun Inga, kykenemättä mitään vastaamaan, pyöritti päätään.
Ja äkkiä käänsi tohtori hänelle selkänsä ja astui atelieerista ulos.
Inga sammutti lampetit seinillä, mutta hänen kätensä vavahteli tuota tehdessään, ja hänen täytyi odottaa kotvanen, ennenkuin oli jälleen niin varma itsestänsä, että saattoi mennä muitten luokse.
* * * * *
Vieraitten lähdettyä vallitsi tuvassa painostava äänettömyys. Varjo oli heittäytynyt noitten kahden naisen väliin, heidän, jotka tähän asti olivat osoittaneet toisillensa täyttä luottamusta. Toinen ei saattanut puhua, toinen ei tahtonut. Ja niinpä toivotti mummo vähän ajan perästä lyhyesti hyvää yötä, ja Inga meni huoneeseensa.