— Omituinen ajatus, — virkkoi tohtori, — mutta saattaisittepa pian saada minutkin uskomaan sitä. Siitä päättäen, mitä tänään olen nähnyt, uskon ainakin sen, että teidän astimenne kohoaa koko joukon korkeammalle muita.
— Kenties, — sanoi Inga ja katsoi häneen, tohtorin mielestä melkein surunvoittoisesti, — siihen on niin monta seikkaa vaikuttamassa.
— Esimerkiksi?
Inga ei vastannut mitään, ja toinen asetti kysymyksensä hiukan toisin.
— Sanoitte äsken, ettette pitkään aikaan ole kipsiin kajonnutkaan. Miks'ette?
— En tiedä itsekään… kenties siksi, että olen ollut niin iloinen viime aikoina.
Hän vaikeni. Hän olisi kernaasti ollut vastaamatta, mutta noitten silmien katsoessa häneen hänen täytyi vastata.
— Ettekö sitten työskentele ollessanne iloinen?
— Harvoin. Iloisena en kaipaa taidetta, mutta kun murheellinen olen, silloin se vetää minua puoleensa.
— Niinhän sitä sanotaan, että kaikki taide syntyy epäsoinnusta. En ota puhuakseni tästä asiasta teidän kanssanne, koskapa onni ei suonut minun tulla maailmaan taiteen lahja povessani, mutta kopissa istuessani minä välisti panin ajatuksiani paperille, ja se tuntui rauhoittavan. Minä käsitän niinmuodoin mitä te tarkoitatte.