— Kenties, mutta se ei ole kiinnittänyt mieltäni.
— Teidän oma syynne.
— Myönnän kyllä. Puolustukseksi vain sanoisin, ettei nainen taiteilijana koskaan raivaa uusia uria, vaan astuu miehisten taiteilijain jälkiä.
— Ei se aina niin ole oleva; siitä saatte olla varma!
Tohtori katsahti hämmästyen ylös: tuossa huudahduksessa asui niin luja vakaumus. Inga ei ollut milloinkaan, ei sanalla, ei viittauksellakaan, puhunut hänelle taiteestansa. Hän ei aavistanut, kuinka lujasti Inga uskoi siihen. Nyt hän tunsi sen.
— Tekisipä mieleni kuulla, mitä te ylipäänsä ajattelette naisen taiteesta, — sanoi tohtori. — Luuletteko, että naisen luova kyky koskaan kohoaa miehen kyvyn rinnalle? Toisin sanoen: luuletteko, että naisen taiteella on tulevaisuutta?
— Ehdottomasti! — vastasi Inga, — mutta siihen tarvitaan monen miespolven kehitystä. En ensinkään vaadi naisen taidetta pidettäväksi saman-arvoisena kuin miehen, minä vaadin vain, että uskottaisiin kehittymistä mahdolliseksi.
Hän oli ääneti hetken aikaa ja jatkoi sitten:
— Michel Angelot ja Rubensit, ne olivat vuosisatain kehittymisen tuloksia, ja kuluu kenties vuosituhansia, ennenkuin ilmestyy naispuolinen Michel Angelo, naispuolinen Rubens, naispuolinen Shakespeare, mutta kerran hän ilmestyy, se on varma… Me, jotka tätä nykyä teemme työtä, me olemme vain edelläkävijöitä. On kuin olisi portaat ja niissä lukemattomia astimia, kaikki viemässä ylös temppeliin, jossa naispuolinen Michel Angelo kerran on istuva. Me, pienet nykyajan taiteilijattaret, me olemme vain kukin kohdastamme astimena sinne. Ei ole meillä kellään vallassamme tuota suurta taidetta, mutta kaikki me rakastamme temppeliä, joka ilman meitä ei papitartansa saa.
Hänet löi kuumaksi, ja älykkäissä silmissä paloi innostuksen tuli.