Vanha rouva laski kätensä hänen käsivarrelleen ja taputti sitä, rauhoittaen.
— Niin, niin, hyvä rouva, — virkkoi hän, — nyt saatamme jo kernaasti palata sisään.
Hän loi toisiin kahteen musertavan silmäyksen, lähtiessään tohtorinnan kanssa atelieerista, mutta noilla kahdella oli muuta miettimistä. He eivät huomanneet silmäystä.
* * * * *
Atelieerissa vallitsi äänettömyys kotvan aikaa. Tohtori oli istahtanut, käsivarret tuolin selkämyksellä, suuri pää kumarassa, kuoppainen leuka kätten nojassa. Hän näkyi unohtaneen kaikki, katsellessaan tuota keskeneräistä työtä, jonka välitön, luontainen totuus sekä kummastutti että veti puoleensa häntä. Eikä hän sittenkään itse kuvaan niin paljoa ollut kiintynyt kuin siihen tapaan, millä tekijä oli sen käsittänyt.
Siitä hän oli jo kohta selvillä, ettei tuollainen teos synny, ellei tekijässä ole ollut tavallista enemmän mielenkiintoa työhönsä.
Inga oli siis ajatellut häntä… paljonkin ajatellut häntä heti heidän ensimmäisen kohtauksensa jälkeen. Hän oli silminnähtävästi herättänyt Ingassa kiintymystä, niinkuin Ingakin hänessä. Ingan sielu oli loihtinut esiin ja luonut ilmi hänen oman sielunsa sisimmät, muovaellessaan hänen kuvaansa saveen!
Tohtori, joka oli tottunut kätkemään omaan itseensä kaikki ajatuksensa ja tunteensa, huomasi nyt, että hänen sisimpiinsä oli äkkiä katsahdettu ja vaistomaisesti käsitetty, mitä siellä piilee. Tälläkin hetkellä hänestä tuntui ilmeisesti, että toinen parhaillaan lukee hänen ajatuksiansa, seisoessaan tuossa häntä katsellen. Hän oli melkein tuntevinansa, kuinka nuo silmät lämmittävät häntä, vaikka hän itsepintaisesti koettaakin karttaa niitten katsetta… saadakseen vain häiritsemättä istua tuossa lämmittävässä, heleässä valossa.
— Minun täytyy tunnustaa, — virkkoi hän viimein, — että olen tähän saakka pitänyt naisen taidetta melkein tarpeettomana, mutta tässä ilmenee tavallista enemmän.
— Ettekö milloinkaan ennen ole nähnyt naisen työtä, jossa olisi ollut tavallista enemmän?