Vanha rouva säpsähti. Hän ei ollut odottanut siltä puolen mitään, mutta hän toipui heti ja vastasi, valmiina vastarintaan: — Oppipojan kuva oli ainakin siinä suhteessa parempi tätä, että siinä oli enemmän mielikuvitusta.
— Kaiketikin siitä syystä, että tuossa minun kuvassani on enemmän todellisuutta.
— Aivan niin, — puuttui Inga puheeseen. — Se entinen oli hutilustyötä… minä löin sen jo aikaa sitten rikki.
— Kuinka hennoittekaan? — sanoi tohtorinna, ajatukset kaukana sanoista. Hän ei saanut silmiänsä irti tuosta kuvasta, jossa näytti olevan henkeä… tuo omituinen pään asento ja kärsivä ilme noissa selvissä piirteissä, joita hän rakasti, rakasti jok'ikistä koko sielunsa ainoalla intohimolla.
— Kuinka hennoittekaan? — toisti hän.
— Minä lyön melkein aina kuvani säpäleiksi, — sanoi Inga, — sillä perästäpäin minä huomaan, etteivät ne ole saaneet ilmi sitä, mitä niiden piti saada. Mutta tämä — ja hänen katseensa pyyhkäisi ikäänkuin hyväillen kuvaa — tämä saa pysyä paikoillaan, sillä se on edes etanan askel tiellä suurta taidetta kohti.
— Sanokaa te vain uhallakin: suuri askel, — virkkoi tohtori. — Ette tiedä itsekään, kuinka hyvin se on siepattu… ei pienintäkään epäröimistä tai epävarmuutta käsityksessä… näyttää melkein kuin olisitte tuntenut minut ja monta vuotta.
Hän astui likemmäs pöytää ja pysähtyi kuvan eteen.
— Tekisipä mieleni sanoa, — liitti hän hiljaisemmalla äänellä, — ettei kukaan ole tuntenut minua paremmin.
Tohtorinna oli kuullut hänen sanansa ja vavahti. Nuo sanat ne puukkoina viiltelivät häntä.