Hän kolautti keppinsä lattiaan lujemmin kuin oikeastaan olisi tarvinnutkaan ja astui kynnyksen yli atelieeriin.
Kuva seisoi kuten ennenkin keskellä lattiata; kirkas valo lampeteista kohtasi sitä. Näytti melkein kuin mummo olisi uhannut sitä kepillään, nostaessaan kättään, korjataksensa silmälaseja.
Inga seisoi kuvan takana, kasvoissa jännitetty, hiukan kiihkeä ilme. Hänen ja mummon katseet iskivät yhteen kuin kaksi säihkyvää säilää. Sitten kulkivat Ingan silmät, tutkistellen ja vertaellen, kuvasta alkuperäiseen ja siitä takaisin kuvaan. Tulos oli hyvä, siitä myhäilystä päättäen, mikä äkkiä välähti hänen kasvoillaan.
Tohtori oli pysähtynyt ovelle ja seisoi siinä, sanaakaan sanomatta, mutta hänen vaimonsa, joka oli likinäköinen, astui aivan pöydän ääreen ja kääntyi sitten hämmästyen ympärinsä.
— Mutta sinähän se olet, ilmielävänä! Sepä merkillistä! Kuinka tämä on ymmärrettävä?
Hän katsahti aivan hämillänsä Ingaan.
— Minä muovasin tuon tultuani ensi kertaa teiltä, — vastasi Inga, väistäen hänen katseensa.
— Niin, Ingalla on vimma muovata minkä ensi kertaa näkee, — virkkoi vanha rouva kuivakiskoisesti.
— Viime vuonna hän muovasi suutarin oppipojan, jonka oli sattumoisin kohdannut tiellä.
— Oliko oppipojan kuvassa yhdennäköisyys niin repäisevä kuin tässäkin? — kysyi äkkiä tohtori, hiukan terävyyttä äänessä.