— Ja sittenkin on tuo luonnos minun töistäni ainoa, joka pystyy kestämään arvostelua, — keskeytti Inga kiivaasti. — Ainoa mitä ylipäänsä maksaa vaivan nähdä, — liitti hän uhkamielisesti.
Mummo kalpeni.
— Min'en saata olla millään muotoa samaa mieltä.
Tohtorin eloisat silmät olivat siirrelleet puhujasta toiseen.
— Enkö minä saisi olla tuomarina? — kysyi hän, astuen lähemmäs.
— Miks'ette? — vastasi Inga, yltyen mummon itsepintaisesta vastarinnasta. — Tervetuloa sekä te että teidän vaimonne minun atelieeriini.
Vanha valtioneuvoksetar oli vihoissaan, mutta hän ei sanonut mitään. Hän oli tottunut hillitsemään itseänsä. Käsi vain nojatuolin kaiteella vavahti, Ingan lähtiessä atelieeriin sytyttämään valkeita.
— Hän peittää kuvan varmaankin, — lohdutteli mummo itseänsä. — Eihän hän toki uskaltane näyttää vaimolle hänen miehensä kuvaa. — Antakaa käsivartenne, hyvä rouva! — äänsi hän sitten hiukan kiihkeästi tohtorinnalle.
Tämä tuli heti hänen luokseen.
— Hassua väkeä, nuo taiteilijat, — liitti mummo puoliääneen; — toimivat tunnelmiansa myöten, jotka eivät merkitse mitään, ei yhtään mitään.