— Mitenkä? — kysäisi hän.
— Älkää näyttäkö noin tuimalta, — virkkoi vanha rouva. — Minähän sanoin jotain mieluista teille. Istun tässä ja katselen teidän rouvaanne, ja mieleeni muistuu Hebe, jonka Inga kerran muovasi kipsiin.
— Niin vainenkin, tehän muovailette! — sanoi tohtori, saadakseen niin pian kuin mahdollista keskustelun kääntymään toisaanne.
— Onko teidän atelieerinne tässä viereisessä huoneessa? — kysäisi tohtorinna, iloissaan hänkin tarttuen uuteen puheenaineeseen.
— Tuollahan minä tavallisesti työskentelen, — vastasi Inga, nyökäyttäen päätään oikealla olevaa ovea kohti, — mutta nyt en ole enää pitkään aikaan ottanut kipsiä käteenikään.
— Miks'ette? — kysäisi tohtori äkisti. — Minun mielestäni pitää tehdä työtä, kun on taipumusta. Jos minussa olisi sitä, niin yhtämittaa minä kulkisin hyppyset savessa.
— Tuo on tuttua minullekin, — huudahti Inga vilkkaasti. — Viimeistä kuvaani muovaillessani tuskin maltoin odottaa saven kuivumista. Veri kiehui suonissa, ja sormia kihelmöitsi, — tuntui kuin olisi tuhat elämää pyrkinyt ilmoille!…
Hän pysähtyi äkkiä, muistaessaan mikä se hänen viimeinen kuvansa oli ollut.
— Eikö sitä saisi nähdä? — kysyi tohtori silminnähtävällä mielenkiinnolla.
— Se ei käy laatuun, — virkkoi vanha rouva, oikaisten itseänsä, — Inga saattaa kenties näyttää teille pari valmista pikku esinettä, mutta — luonnos! Sitä ei sovi näyttää.