— Sellaiset asiat ymmärtää tohtori parhaiten. Vai mitä sanotte, tohtori? Pitääkö asettua vasten tuulta, milloin se puhaltaa, vai pitääkö hyyristyä suojaan, vetoa varoen?
— Se riippuu siitä, millainen luonto kelläkin on? — virkkoi tohtori jotenkin jyrkästi, ja hänen vaimonsa, huomatessaan, mihin suuntaan keskustelu alkaa kääntyä, nosti arasti silmänsä. Puna lehahti hänen poskillensa leviten alas kaulaan asti.
Oliko tuo hyökkäystä vai puolustusta? Hän katsahti tutkistellen vanhaan rouvaan, jolla oli nuo pehmoiset, valkoiset kiharat ja suun piirteet niin tarmokkaat.
Mummo nyökäytti rohkaisevasti päätänsä hänelle, kumartui sitten eteenpäin tuolissansa ja sanoi, lyöden kämmenensä pöytään:
— Ei saa milloinkaan hyyristyä suojaan; se on minun periaatteeni. Kun myrsky tulee, niin sille pitää sanoa: Puhalla vain, minä seison paikoillani.
Tohtorinna ei vastannut mitään, mutta siitä hetkestä saakka hän ja nuo ruskeat silmät ääneti ymmärsivät toisiansa.
— Täällä on niin kodikasta, — virkkoi hän, siirtäen tuoliansa lähemmäksi vanhaa rouvaa. Tämä puolestansa heti ymmärsi tohtorinnan tahtovan tällä äänettömällä tavalla osoittaa kiitollisuuttansa ja myhähti ystävällisesti. Yleensä hän näkyi päättäneen tunkeutua tuon umpinaisuuden kylmän kuoren alle, tuon umpinaisuuden, jota useimmat tässä nuoressa rouvassa vieroivat.
Hän istui hetken aikaa tarkastellen naapuriansa, katsahti sitten uhitellen silmälasiensa ylitse tohtoriin ja virkkoi:
— Tiedättekö, että teidän rouvallanne on varsin sievä profiili?
Tohtori, joka seisoi jalka kaminin ristikolla, kääntyi äkkiä ympärinsä.