— Kuinka täällä on somaa! — sanoi hän useamman kerran.
— Erittäin somaa, — vahvisti tohtorinna.
— Hauskaa kuulla, — virkkoi rouva Heine. — Sittenhän on minulla toivo saada teitä useamminkin meille. Siirtäkääs tuolinne, hyvä rouva, vähän lähemmäs minua, että oikein saan katsella teitä. — Miltä teistä tuntuu asua näillä seuduin? Te näytitte reippaammalta viimeksi täällä käydessänne. Pohjanmeren tuuli kenties on teille liian voimakasta.
Hetken mietittyänsä tohtorinna vastasi verkalleen, silmiänsä nostamatta: — Kyllä kaiketi se on liian voimakasta.
— Niin se melkein on minunkin mielestäni, — virkkoi vanha rouva, nyökäyttäen päätään tohtorille. — Siinä kaiketi syy, miksi nuori rouva harvoin menee mukaan merenrannalle.
Ja hän tarkasteli heitä kumpaakin älykkäillä, ruskeilla silmillään.
Tohtori nousi istuviltaan. Hänestä tuntui vähän tukalalta. Tohtorinna vilkaisi ylös.
— Siinä luullakseni suurin syy, — virkkoi hän samalla äänellä kuin ennenkin.
— Eiköhän sentään olisi viisaampaa totutella kylmään ja sen vuoksi aina lähteä mukaan? — äänsi vanha rouva, heittäen syrjästä silmäyksen tohtoriin.
— Kuka tottuu, kuka ei, — pisti Inga väliin terävästi.