— Niin tulitte kuin kutsuttuna, tohtori, — sanoi Inga, kiiruhtaen auttamaan mummoa nojatuoliin jälleen. — Mummo ei tahdo milloinkaan tehdä mitään yskällensä, ja kuulettehan, kuinka ankara se on.
— Ei se ole yhtään mitään, — kuului vastalause nojatuolista.
— Ei olekaan, — nyökäytti tohtori rohkaisevasti päätään, — mutta sopisihan valtioneuvoksettaren sentään ottaa jotain mikstuuraa, saadakseen sen pysymään alallaan.
Ja kohteliaasti hän istahti vanhan rouvan viereen, haastellen minkä mitäkin, silloin tällöin vain pujauttaen puheeseensa tautia koskevan tiedustelun.
Vanha rouva — jolle kaikki lääkärit aina olivat olleet vastenmielisiä, ja jonka mielestä neuvon kysyminen heiltä oli melkein pahinta mitä maailmassa on, samalla kuin hän piti omia kotikeinojansa tuhannen vertaa parempina kaikkia rohtoja — hän alkoi nyt katsella suopein silmin tätä lääkäriä, joka ei ensinkään pidä kyselyjänsä niin hirmuisen tärkeinä. Hän ei huomannut, kuinka tohtori oli vähitellen saanut selville kaikki, mitä oli tahtonut tietääkin.
Vanha rouva kääntyi huomattavan vilkkaana Ingan puoleen, joka istui haastelemassa tohtorinnan kanssa akkunakomerossa.
— Tulta tässä todellakin tarvitaan, — virkkoi hän. — enhän minä näe ensinkään tätä ystävällistä herraa, joka vieressäni haastelee minun kanssani.
Inga nousi ja laski uutimet alas. Sitten hän sytytti kattolampun pöydän yläpuolella ja punaisen amppelin ruokasalin puoleisessa nurkassa.
— Suitsua kanssa! — virkkoi mummo. — Älä unohda sitä.
Tohtori katseli ympärilleen huoneessa suurella mielihyvällä.