— Mummo! — Inga kavahti ylös kuin olisi mehiläinen häntä pistänyt, mutta jatkoi sitten melkein uhmalla, tahallansa asettuen suoraan akkunan eteen: — Niin, tuolla he tulevat… kumpikin. Nyt he astuvat portaita ylös… nyt he avaavat oven eteiseen… kuulethan! Nyt he riisuvat päällystakkinsa eteisessä… tohtori asettaa keppinsä arkihuoneen seinää vasten… Nyt he astuvat nurkkahuoneen läpi. Ja nyt he ovat ovella! Se tulee, minkä tuleman pitää; ymmärrätkö, mummo?
Hän kääntyi ympärinsä, eikä tulvinutkaan enää veri hänen poskissansa. Mummon mielestä hän ei ollut vielä ikinä ollut noin kalpeana.
— Lapsi! — lausui mummo levotonna ja yritti nousta. — Lapsi armas!
Tuossa kuului tuo entinen lempeä, rauhoittava ääni… Inga muisti, kuinka hän lapsena öisin monasti kavahti makuultansa, nähtyänsä pahaa unta, ja kuinka silloin pehmeä käsi rakkaasti silitti hänen päätänsä, kunnes kaikki kamalat kuvat olivat hälvenneet. Lapsi, lapsi armas!…
Niin selvänä heräsi nyt henkiin tuo lapsuuden muisto, että hän tuokioisen verran luuli kaiken tämän olevan unta… kaiken, mitä hän oli nähnyt ja tuntenut viimeisinä kuukausina… ja nyt hänen pitää herätä. Mutta ovelta kuului koputus, ja silloin hän riemuiten tiesi, että se, mikä tuolla ulkona on, ei ole unta, vaan elämän täyttä todellisuutta. Ja kaikki pahat aavistukset hälvenivät, kaikki painostavat tunteet sulivat tuohon yhteen riemuisaan ajatukseen. Nyt saan nähdä hänet, saan kuulla häntä, saan pitää häntä itseäni varten koko ihanan illan…
* * * * *
— Sisään! — sanoi vanha valtioneuvoksetar.
Ja sisään he astuivat, tohtorinna kuulumattomin askelin kuin varjo, kaunis pää kallellaan ja ikäänkuin nöyrästi painuksissa, tohtori hänen perässään, liikkeissään reippaana ja kasvoissa vaihtelevat ilmeet.
Hänen katseensa kulki hänen vaimonsa olkapään yli Ingaan ja tervehti häntä jo kauan ennen kuin hän oli kättäkään antanut.
Ja tämä katse, joka salamana välähti tuuheitten kulman alta, ei jäänyt vanhalta rouvalta huomaamatta, hänen verkalleen kohottautuessaan tuolissansa. Silloin hän ymmärsi, että hänellä on vaarallinen vastustaja tuossa tohtorissa, johon hän oli katsonut epäluulolla hänen entisyytensä tähden, mutta samalla hän myös ymmärsi noitten silmäin osaavan tenhota. Ja äkkiä hänen alkoi ahdistaa henkeä, niin että hän tuskin sai sanotuksi "tervetultua", sillä uusi yskäkohtaus keskeytti hänet.