— Tiedätkös, — virkkoi tohtori, — jos sinä jatkat tuolla tapaa, niin tästä syntyy ankara ottelu!
— Yhtäkaikki minusta, mikä siitä syntyy, — vastasi toinen. — Minä pelastan vielä sen onnenmurusen, mikä minulla on jäljellä.
— Mutta poika! — huudahti tohtori, tarttuen portaitten käsipuihin, niin että ne rysähtivät. — Hänen onnensa toki ylinnä! Etkö sinä käsitä, että meidän välinen taistelu murtaa hänen elämänsä?
Hän katsahti ensi kertaa Kai poikaan, jonka läsnäolon hän oli melkein kokonaan unohtanut, ja hämmästyi pojan tuijottavaa katsetta, joka kauhistuneena siirtyeli toisesta toiseen.
— Pikku Kai parkaa! — virkkoi hän, lähtemäisillään pois.
Mutta tuskin hän oli kääntänyt selkänsä, niin ei tohtorinna enää jaksanut pidättäytyä. Koko hänen kytketty intohimonsa, koko tuo rakkaus, joka ei milloinkaan ollut saanut osakseen vastarakkautta, koko tuo sisimpiin suljettu katkeruus ja kalvava tuska, jota hän tunsi, tietäessään miehensä rakastavan toista, — kaikki se puhkesi nyt ilmoille raivoisalla voimalla. Yhä lujemmin kietoen kätensä poikasen ympärille hän huusi:
— Minä korvaan hänelle… siitä saat olla varma… kaiken sen, minkä sinä olet laiminlyönyt! Jokikinen hiukkanenkin mun rakkauttani on oleva hänen… hänen yksin! Ja tiedätkös, mitä minä saan sijaan? Hänet minä saan! Kokonaan, kaikkineen! Minkä jalansijan minä maata valloitan, sen sinä menetät. Haa, sinä et tiedä, mikä voima äidillä on, kun hän tahtoo voimaansa käyttää!… Ja tiedätkös, ken minulle tämän opetti? Hän, jonka olisi pitänyt olla sinun vaimosi!
Viimeiset sanat ne lensivät kuin linkokivi hänen miehensä kasvoihin, ja tohtorinna näki heiton sattuneen.
Ensi hetkessä hän melkein luuli miehensä lyövän häntä, mutta sitten hänen ajatuksensa suuntautuivat toisaanne, sillä Kai kietoi äkkiä kätensä äidin kaulaan, hennolla, vapisevalla äänellään huutaen niin liikuttavan hellästi: — Älkää olko… älkää olko suutuksissa toisillenne!
Tohtori ei voinut kestää tuota. Hän kääntyi pois ja meni huoneeseensa.