— Tätä ei voi puolustaa… ei ikipäivinä! — mutisi hän, paiskaten oven lujasti kiinni perässään.
Hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen, sysäten sormet tuuheaan tukkaansa. Hänen ajatuksissaan pyöri avioero. Eikö tämä yhteiselämä, joka ei mitään yhteiselämää ole, — eikö se ole onnetonta heille kummallekin? Ja eikö olisi parempi saada se heti olemattomaksi?
Mutta Kai?… Pojastaan hän ei aio luopua. Ja toiselta puolen oli hän tänä aamupäivänä ilmeisesti huomannut, että Kai yksin on se hinta, joka hänen pitää vapaudestaan maksaa.
Ja niin hän siinä istui, kaksinkertainen tuska rinnassaan, neuvotonna, aseetonna niitä kahta voimaa vastaan, jotka taistelivat hänessä ja olivat melkein raastaa hänet näännyksiin.
Melkein tajuttomasti hän veti ulos pöytälaatikon ja otti esille vanhan kirjan. Se oli päiväkirja hänen vankeutensa ajoilta. Hän selaili sitä. Paljo oli siinä senaikuista toivottomuutta, paljo raskasmielisyyttä, mutta ei katkeruutta. Se tuli vasta myöhemmin.
Moneen vuoteen ei hän ollut kirjoittanut sanaakaan päiväkirjaansa, mutta viime aikoina hän oli jälleen turvannut siihen kuni vanhaan, uskolliseen ystävään. Hän oli tarttunut siihen, sillä hänen täytyi saada ilmaa, jottei tukehtuisi. Kynä oli piirtänyt näkyviin sen, mitä huulet eivät uskaltaneet lausua julki. Harvoin on rakkauden kuva pukeunut niin voimallisiin väreihin kuin tämä, jonka oli määrä elää kätkettynä.
Mutta eipä hän siitä nyt hakenut riemuitsevia, uhmaavan intohimoisia, hurmaavan onnen ajatuksia. Hän pysähtyi viimeiseen lehteen, siihen, mikä oli kirjoitettu kuni hänen oman sydämensä verellä ja missä jok'ikinen sana syöpyi hänen aivoihinsa kuni naula ristiinnaulitun lihaan. Ja niinkuin tuskain mies yhä uudestaan ja uudestaan himoitsee työntää koetinta haavaansa, niin hänkin yhä toistellen luki:
Mä ristejä, ristejä näin kaikkialla. Kun kaatui yks, nous uus joka kerta, mut kaikki ne oli täynnään verta! Ja risteillä riippui maan lapsia vain. Elävältä ne riippui kaksittain.
Kumein äänin he haastoivat päiväin ja öitten kärsimistä, ja tuskat haavoista verisistä ne nauloina rintaa raastoivat. Ja risteillä riippui rinnatusten mies ja vaimo sielutusten.
Sydän heitä ei liittänyt, lempi ei sitonut yhdytyksin. Siin' iän kaiken käsityksin verta saivat vuotaa nyt. Ja yhdessä puussa he riippui niin, käsistä sekä jaloista kiinn'. Ja ken heistä enimmin kärsei, ken, — ties Jumala yksin.