Uhmaan käsi jos kouristui, taistoon jos nuo kaks sai milloin, syvemmin haavahan vain silloin naula tuskien tunkeutui. Jos pois sois toinen, se tuskaa tuo, ja yhäti raastaa niin haavat nuo. Oi mies ja vaimo, se muistakaatte: elon iltaan asti sitä tuntea saatte.
Koskaan haavat ne parane ei, koskaan raastat ei ehjy enää, vaikk' aika se eelleen siirtelei. Niin, yhteiset tuskat ja kummankin hurme ne sitovat vaan teit' yhteen, asti kuolemaan!
Näin yksin kahlein ainian, käsistä sekä jaloista kiinni, te riippua saatte päivän loppuun rinnatusten, mies ja vaimo, sielutusten.
Hän istui kauan aikaa, pää painuneena käsiin ja suunnattoman tuskan ilme kasvoillaan. Sitten hän kirjoitti jatkoksi:
Nyt valoa sieluni joi, kuni kukkanen valoa juo. Ja kotkan siivin lensi valojen lieden luo. Arkaillen, kuni aina. Se vavisten, hehkuin hurmi surunmurtavan onnen maljaa! Sen tuska on raastava riemu: Nyt juomme me myrkkyä sen. Sen huutoa kuule ei kenkään. Uness' yksin sit' ääntelen. Mut ain' joka kerralta, vaikka mun viilsikin haavojain, sinut sylihin, armas, suljen ja rintaani painan vain. Päivä jos koittais, jolloin sinut täytyis mun työntää pois, niin kuiviin juosseen syämmen näkis, armas, sun katsantois.
Mutta tuskin olivat viimeiset rivit kirjoitetut, niin jo tunsi hän haikeasti ikävöivänsä häntä. Tohtori kavahti ylös, pisti kirjan takaisin laatikkoon, kiersi sen lukkoon ja astui muutamia kertoja edestakaisin, kuni häkissänsä peto. Hän läheni sitten akkunaa, tempasi sen auki ja seisoi siinä hetken aikaa, mitään näkemättä.
Hänen ajatuksensa kiitelivät kiihkeinä, nopeina kuin salamat.
— Minun täytyy saada nähdä hänet, täytyy, maksoi mitä maksoi! Ei lietso lämmintä muu kuin hänen silmäinsä valo… Jos käyn tästä rannalle, niin hän on siellä, sen tiedän varmaan. Jo kaukaisen matkan päästä minun ajatukseni vetävät häntä, niinkuin hänenkin minua… Sen tunnemme kumpikin, sitä ajattelemme kumpikin, mitään siitä puhumattakaan… Me emme voi välttää yhtymystä… olisi mieletöntä luulla toisin… ja vielä mielettömämpää olla menemättä.
— Isä, päästä sisään! — pyysi hento ääni oven takana, ja pieni nyrkki paukutti maltittomasti oveen.
— Mitäs tahdot?