— Pulikkarattaat meni rikki. Se punainen pyörä, jonka sinä maalasit viime vuonna, läksi irti. Tule panemaan se paikoilleen.
— Mene äidin luo. Minulla ei ole aikaa.
— Äiti ei osaa, ja minä tahdon päästä sinun luoksesi.
— Ei sovi nyt; minä lähden ulos.
— Pikkuisen vaan, pikkuruisen vaan! — kuului jälleen mairitteleva ääni.
Kaikkina muina aikoina tuo hento ääni olisi saanut tohtorin oven selkoselälleen, mutta nyt, kun lapsi seisoi tuossa ilmielävänä esteenä hänen aikeellensa, nyt se vaikutti kokonaan toisin.
— Sinun täytyy tottua pois tuosta mankumisesta, — sanoi hän nuhdellen, melkein tylysti. — Kun minä kerran sanon: ei, niin siinä se. Mene!
Kai meni pois allapäin. Aina hänelle joku oli suutuksissa, jos ei yksi, niin toinen, eikä hän ymmärtänyt mistä syystä. Hän koetti vaivata pientä päätään kysymyksillä kaikenlaisilla, mutta selvää vain ei tullut. Neljänneksen kuluttua, kun tohtori oli lähtemäisillään ulos, löysi hän poikansa pihalta, nukkumassa pulikkarattaissaan, posket itkusta kosteina.
Tohtori seisoi siinä katsellen lastansa, ja silloin hänen omiinkin silmiinsä kiertyi kyyneleitä. Hän toisti äskeiset sanansa: "Tätä ei voi puolustaa, ei ikipäivinä."
Hänestä näyttivät äkkiä pojan posket kalpeilta ja ilme hänen kasvoillaan kummallisen vanhanomaiselta. Hän nosti pojan varovasti syliinsä ja kantoi hänet sisään.