— Poika rukka! — puheli hän, suudellen lastaan. — Tällainen elämä murtaa sinut.
Ja äkkiä hän huudahti epätoivoisena: — Kai, Kai! Neuvo sinä minua!
Mutta Kai nukkui, nyyhkyttäen silloin tällöin, niinkuin ainakin pitkän itkun perästä. Ja joka kerta kun pieni ruumis hytkähti, samassa pitkät silmäkulmatkin kosteitten poskien yläpuolella vavahtivat ja pilvi peitti hetkiseksi lapsen pyöreät kasvot.
* * * * *
Inga istui meren rannalla maihin vedetyn veneen laidalla, kirjoitellen päivänvarjonsa kärjellä hiekkaan.
Hän ei kääntynyt ympärinsä, kuullessaan askeleita takanaan. Ei tulijakaan sanonut hyvää päivää. Hän istahti hiljalleen veneen laidalle Ingan viereen ja katseli hänen nuorekasta profiiliansa: tuossa tuo musta tukka lyö suortuvia ohimoille ahavoittuneella iholla, ja hieno puna ilmaisee äkkiä sitä liikutusta, mitä lausevat piirteet suun ympärillä taistellen koettavat kätkeä… ja tuo pyöreä merimiehen hattu, niskan puolella nyt, kuten ainakin, se varjollaan ikäänkuin hyväilee noita kasvoja… Ja tytön vartalosta siirtyi hänen katseensa alas hiekkaan. Siinä luki:
Es ist eine alte Geschichte, doch bleibt sie immer neu… immer neu… immer neu…
Tohtori kumartui ja kirjoitti keppinsä kärjellä:
und wem sie just passiret, dem bricht das Herz entzwei…!
Inga liikautti päätänsä, silmiään kumminkaan nostamatta.