Tohtori kirjoitti samat sanat uudestaan ja taas uudestaan, mutta ääneti he yhä olivat.
— Heinein heimoa näytte olevan sittenkin, — virkkoi tohtori vihdoin.
— Veressä se kaiketi lienee. Hänen säkeensä ne myötäänsä palajavat minun muistiini.
— Niinkuin ainakin se, minkä elämässänsä on kokenut.
Ensi hetkessä nuo sanat tuntuivat Ingasta liian rohkeilta, mutta sitten hän myhähti. Miksipä he tuossa nyt koettavatkaan peitteleidä toisiltansa, nuo kaksi, jotka niin hyvin tuntevat toistensa salaisuudet!
— Yksin sillä, minkä elämässään on kokenut, yksin sillä on arvoa, — virkkoi tohtori. — Parempi on kokea elämässään sellaista, mikä tuskaa tuottaa, kuin olla kokematta mitään. — Eikö niin? — tiedusteli hän. — Vai tahtoisitteko olla vailla sitä, minkä olette kokenut?
— En millään ehdoin! — huudahti Inga äkkiä sydämellisesti.
— Tiesinhän sen. Parempi on kohdata toisensa myrskyssä kuin olla milloinkaan kohtaamatta.
— Tuhat kertaa parempi. Sanomattoman tyhjältä tuntuu, kun ajattelee, ettei olisi koskaan kohdattu.
Tohtori nyökäytti päätänsä.