— Kas niin, — virkkoi vanha rouva, sysäten silmälasit otsalle; — olipa hyvä, ettäs viimeinkin tulit, lapsi. Olin tässä jo käydä levottomaksi sinun tähtesi. Illaksi nousee rajuilma.
— Kovasti iskee tulta, — sanoi Inga ja laski läähättäen hattunsa ja sormikkaansa pöydälle.
— Sinun on kuuma! — virkkoi mummo. — Lienet juossut kiivaasti.
Kohdattuaan Ingan katseen hän äkkiä vaikeni. Hän huomasi heti, että jotain oli tapahtunut. Tuollaista hehkua hän ei vielä koskaan ollut nähnyt noissa silmissä, joita oli rakastanut ja suudellut siitä pitäen kuin ensimmäinen tajun kipinä oli niissä elähtänyt. Vanha rouva ymmärsi, että nyt pitää puhua.
Hän pyysi Ingaa sulkemaan ovet verannalle ja kutsui hänet istumaan viereensä jakkaralle, kuten ennenkin. Hän antoi tytön istua siinä ääneti, kädet ristissä polvella, ja odotteli kärsivällisesti, milloinka Inga katkaisee vaitiolon. Mutta sitten hän äkkiä laski kätensä noille hehkuville poskille ja kohotti tytön kasvot puoleensa.
— Et ollut tänään yksinäsi rannalla, — virkkoi mummo verkkaan.
— En. Toinen oli minun kanssani, hän, joka on luonani joka hetki, hän, joka täyttää kaikki minun ajatukseni.
Tämä empimätön tunnustus saattoi vanhan rouvan hämille. Hän oli odottanut karttelevaa vastausta. Ja vaikka kaikki selitykset nyt enää olivat tarpeettomia, virkkoi hän kumminkin ujostellen, melkein kuiskaten:
— Mutta… rakastatko sinä häntä todellakin?
Ja vastaus tuli hehkuvan innokas: